Työuupumus osa 2/4: Pohjakosketuksia

Tämä Antti Tuiskun biisin kertsi on osunut mun sydämeen.  Miten mä jaksoin ne raskaimmat vuodet? Kun vointi ei lähtenytkään paranemaan, vaan aina vaan tuli jotain lisää.

elämä menee eteenpäin

Terapia  alkoi syksyllä 2011. Minua pelotti paljonkohan se maksaa. En uskaltanut edes kysyä. Kävin psykologilla kerran viikossa ja puhuimme työssä jaksamisesta, perheasioista ja monenlaisista asioista jotka olivat mielessäni. Kun olin käynyt puolisen vuotta keskustelemassa, niin sisälläni alkoi kasvaa kerta kerralta suuremmaksi iso ahdistuksen möykky. Halusin kertoa Anne-terapeutille väkivallasta. Pelkäsin, että terapia loppuu ja jään ajatusteni kanssa yksin.  Sisäinen ääni halusi estää;

ihan naurettavaa, ei ketään kiinnosta, ei ole tapahtunut mitään tosi kauheaa, miksi pitäis kertoa, mitä se hyödyttää

ja niin edelleen. Pelkäsin, että nyt käy kuten nuorena terapiassa, että en sano mitään, jos ei suoraan kysytä. Terapia loppui silloin 10 käyntikerran jälkeen. Olin silloin hyvin turhautunut itseeni, tarve puhumiselle olisi ollut suuri. Nyt ei saisi käydä samalla tavalla. Vihdoin yhdellä terapiakäynnillä sain puristettua itsestäni ensimmäisen lauseen Annelle. Tunsin helpotusta. Terapiassa alettiin käsitellä myös traumamuistoja. Minä halusin niin. Tapahtumien yksin kantaminen oli käynyt liian raskaaksi. 

Kuukaudet ja vuodet kului eteenpäin. 2013 äitini kuoli ja isä muutti meille. Hänellä oli afasia ja dysfasia ja toispuolihalvaus. Aloin omaishoitajaksi ja pyynnöstäni työaika muutettiin määräajaksi osa-aikaiseksi. Hetken kuvittelin, että nyt väsymys helpottaa. On aikaa olla kotona läsnä. Mutta arki muuttuikin paljon entistä raskaammaksi. Kotona ollessani alkoi korvani poimimaan naks naks -äänen. Ääni tuli siitä kun pyörätuolin rengaslukot aukaistaan. Tiesin, että kohta isä tulisi luokseni pyytämään apua jossakin asiassa. Asian selville saaminen saattoi viedä varttitunnistä tuntiin koska isä ei pystynyt enää puhumaan. Yritin olla näyttämättä ärtymystäni. Itsehän olin tähän suostunut. 

hyydyn 

Keho oli sementtiä, ajatus ei kulkenut.  Asiakaspalvelutilanteiden jälkeen kylmät väreet aaltoilivat ihollani, huh selvisin wau. Syke tapissa.

Joskus mietin, että työsuhteeni on kuin jokin salainen kokeilu, jossa kokeillaan työntekijän äärimmäistä kestokykyä. Kokeillaan kauanko se jaksaa ennen kuin lysähtää uupuneena maahan keskelle pääkäytävää. Asiakkaat ostoskärryineen kerääntyvät ympärille katsomaan et nyt loppui naisesta virta ja sit joku soittaa ambulanssin. 

Muistiongelmat vaikeutuivat. Aamulla tiesin että on iltavuuoroon meno, mut iltapäivällä pomo soittaa et Nina missä oot sun työt on jo alkaneet? Meikä ottaa pihalla kaikessa rauhassa aurinkoa. Tai kun kaikki tunnusluvut ja salasanat pyyhkiytyi mielestä kahdeksi viikoksi. Mielessäni alkoi mennä sekaisin nykypäivä ja menneisyys. Ei ollut voimia pitää traumamuistoja taka-alalla. Säikähtelin turhaan ja pelkäsin hyökkäystä. Masennus syveni ja keveni, keveni ja syveni. Uupumus ja vauhdikas tekeminen vuorottelivat. Lopetin masennuslääkkeet pariinkin kertaan, ajatellen että olen jo terve. Masennushan aina kuitenkin palasi ja jouduin aloittamaan aina lääkkeet uudelleen. 

 Olin avuton, mieleni armoilla.

Terapeutti oli mun pelastusrengas.

ympäristön paine ja häpeä mielen sairastumisesta

En voi olla näin huono? Jos työkaveri jaksaa niin pakkohan minunkin on jaksaa! Miten ei työkaverit ole yhtä väsyneitä?  Puolisoni oli huolestunut ja koetti saada minut jaksamaan:

 Meillä ei ole rahaa.

Sehän on vain työtä.

Entä jos ne irtisanoo sut? 

Hän ei ymmärtänyt tilanteeni vakavuutta. Uhkakuvien maalaaminen sai minut entistä ahdistuneemmaksi. Tottahan hän puhuu, ajattelinhan itsekin niin. Piti vaan jaksaa aina seuraava päivä ja seuraavaan lomaan tai seuraavaan leikkaukseen tai seuraavaan kuntoutusviikkoon.

Tunsin syyllisyyttä rahan tiukkuudesta, koska sairastuminen rasitti taloutta. Haimme apua useista paikoista ja usein tehtiin turhaan iso työ. Pitäis saada lapselle sukset – noup toimeentulotukea koska ei oltu vakituisia tt-tuen saajia. Apurahan hakuja Kainuun Kulttuurirahastosta harrastukseen ja tulevaan ammattiin – noup, avustukset menivät aina muille. Sydän itki. Lapset on ollu mun prioriteettilistalla aina ykkösenä. Diakonia oli apuna useamman kerran <3  Kädestä suuhun eläminen ilman pieniäkään säästöjä ja puskurirahastoja oli todella raskasta. Masennus musertaa ja kapeutti näköalaa. Yllättävä meno sai aina olon epätoivoiseksi.

Tuntui ettemme selviä.

Oisko helpompi kuolla.

Kaikilla.