Työuupumus osa 1/4: Sukellan

Vertainen kysyi mikä diagnoosi minulla on. Mietin mitä niistä monista sanoisin. Viimeiset 11 vuotta ovat koukeroiset ja monimutkaiset, on tapahtunut niin paljon. Mikä oli ensin ja mikä tuli sitten. Työuupumus ja masennus olivat ensimmäisen sairasvapaan diagnoosit reilu 10 vuotta sitten ja työssä jaksamista opettelen edelleenkin. Tässä neliosaisen sarjan ensimmäisessä osassa kerron kuinka näen nyt sairastumiseni alun.

työn imussa

Vuosi 2009. Minä ja mies, kolme lasta, koirat. Olimme hyvässä kohdassa elämää, ruuhkavuodet parhaimmillaan. Olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja nyt meillä kummallakin oli vakituinen kokoaikainen työpaikka suurissa yrityksissä. Oltiin kumpikin nähty pienessä firmassa työnteko ja epävarmuus ja osasin arvostaa monenlaisia ison työnantajan etuja ja turvaa. Olin onnellinen tästä työpaikasta. 

Aamuisin oli kiva lähteä töihin. Meneekö nyt ihan ylisanoiksi jos kerron, että olin liekeissä ja työn imu oli ihana tunne. Lähiesimies oli kannustava ja työkaverit kivoja.  Pääsin erilaisiin koulutuksiin ja tiimitapahtumiin. Tuntui aika täydelliseltä työpaikalta.

alamäkeä 

Mutta missä kohti aloin kävellä kohti työuupumusta?

Ilman muuta jään ylitöihin.

Joo soittakaa vaan kotiin jos jotain kysymistä.

Siinäpä niitä, tulevan uupujan virhelauseita. Niitä on tipahdellut huuliltani aina. Halusin tehdä kaikkeni. Miksipä en olisi tehnyt, olin todella innostunut työstäni ja täynnä virtaa. Sitten yhtäkkiä olikin myllynkivi kaulassa. Mieli maassa ja häpeissäni. No ei se uupumus ihan yhtäkkiä iske, vaan se hiipi salakavalasti ja muutti kuvan itsestäni ja työstä. En osaa vieläkään sanoa missä kohti aloin tuntemaan itseni surkeaksi työntekijäksi. Työuupumuksen ja masennuksen kehittyminen oli pitkä prosessi.

Piilotin oloani ja halusin olla reipas kuten ennenkin. Ei se kotielämäkään aina helppoa ollut. Tukiverkkojen hauraus kuormitti. Oli tunne, että pitää selvitä omillaan tavalla tai toisella. Jokainen vanhempi varmaankin ymmärtää riittämättömyyden tunteen, kun pitäisi olla töissä, mutta pitäisi olla myös monessa muussa lasten asiassa siellä sun täällä. Työpaikan vaihdoissa oli hävinnyt myös kesä- ja talvilomia, sekään ei edesauttanut jaksamistani.  

miltä tuntui

Tuntui, että kerkesin vain “sammuttella tulipaloja” sieltä ja täältä. Työt vaan kasaantuvat ja kasaantuvat. Yhden teet ja kaksi tulee lisää.

Tunsin toivottomuutta, ettei kukaan voi auttaa, on pakko vaan selvitä yksin. 

Alkoi huumorintaju ja hymy hyytymään. 

Itsetunto laski ja olin herkkäitkuinen.

Olin tosi väsynyt ja unen laatu muuttui huonoksi, nukahtamisvaikeuksia, todentuntuiset työpainajaiset, toistuva yöllinen heräily, luulin että herätys soi jo ja olen myöhässä. 

En halunnut tuottaa pettymystä työnantajalle enkä työkavereille. Sairasvapaalle jääminen ei tuntunut vaihtoehdolta. 

ensimmäinen saikkulappu 

Oli alkukevät 2011. Olin ollut tässä työpaikassa kaksi vuotta. Jokainen työpäivä oli muuttunut kujanjuoksuksi, töihin lähtö tuntui painostavalta.  Työn ei pitäisi tuntua joka päivä raskaalta, vaan tavalliselta, usein voimauttavalta ja innostavaltakin. Minne hävisi rentous ja kivat työpäivät? En voinut käsittää. Olin muun asian vuoksi työterveydessä oman tutun lääkärin vastaanotolla. Siellä sit katkes kamelin selkä. Kesälomaan oli aikaa vain kaksi viikkoa, mutta en enää jaksanut edes sitä. Kerroin miltä tuntuu. Työterveyslääkäri kuunteli ja kyseli. Kerroin että töitä on vain liikaa. Muserrun työtaakan alle. Juteltiin ja minä itkin ja itkin. Ilmapiiri oli rauhallinen ja kiireetön. Hän ei vähätellyt tuntemuksiani vaan tunsin, että hän oikeasti kuunteli minua.

Työuupumus, hän sanoi, ja minun pitää kirjoittaa tähän myös masennusdiagnoosi, että sinulle varmasti maksetaan sairaspäiväraha. Hä, masennus? Eihän tässä mitään, kun käyn vähän huilaamassa niin taas jaksaa! Työmäärä on vain väsyttänyt minut. Masennuslääkkeet aloitettiin heti, vaikken niiden merkitystä silloin oikein ymmärtänytkään. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa  ja siihen jatkoksi pidin kesäloman. 

lääkärin jälkeen

Muistan kun makailin takapihalla aurinkotuolissa villahuopaan kääriytyneenä lataamassa akkuja. Aurinko paistoi ja sää oli huhtikuussa vielä kolea. Lapset kävi välillä takaovella huhuilemassa jotain asiaa. Makailtuani jonkun päivän keksin uuden harrastuksen, aloin hölkkäämään. Ensin tavoitteena oli vain lyhtypylväiden väli. Juokse yksi, kävele yksi. Hiki valui sormien välistäkin ja ohitin kivut. Aloin myös taistella nälkää vastaan.

Vaikka maha kurnii, minä päätän syönkö.

En syö. Minä määrään itseäni.

Langat oli lipsuneet pois sormista mielenterveyden suhteen ja minun oli vaikea hyväksyä masennus-diagnoosia. Hävetti. Olisin pois töistä mieluummin jonkun fyysisen sairauden vuoksi. Tuntui hyvältä että pystyin määräämään jotain asiaa, voitin kehon nälkäisen ininän ja tunsin itseni vahvaksi. Kävin työpsykologilla kolme kertaa. Hän laittoi jatkolähetteen soten psykiatrian polille. Pääsisin syksyllä juttelemaan psykologille. 

takaisin töihin

Palasin kahdeksan viikon kuluttua töihin 10 kiloa kevyempänä ja mielestäni levänneenä, sekä parantuneena.

Traumoista en ollut puhunut kenellekään mitään. Tai no ihan pikkuisen olin jotain maininnut Pasille. Tapahtumat olivat minulle vain häpeällisiä sattumuksia menneisyydessä. Syvälle kuopattuja muistoja. Kaikillehan tapahtuu vaikka mitä, paljon kauheampiakin asioita. Pitää vain elää tätä päivää, eikä miettiä vanhoja asioita. Hus pois tyhmät ajatukset. En ymmärtänyt, että traumat olivat jättäneet jälkiä mieleeni. Kun nyt katson taaksepäin, niin näen ajatuksissani ja käytöksessäni monenlaisia traumojen aiheuttamia vääristymiä.

Mutta tuona kesänä 2011 ajattelin asioiden olevan taas kunnossa, väsyminen oli menneen talven lumia ja uupuminen oli paketissa. Niinhän mä luulin. Oikeasti tämä kahdeksan viikon poissaolo töistä ei ollut edes laastari isolle haavalle.