Hoidossa: Minun kokemukseni psykiatrisesta hoidosta

Kävimme psykiatrin sekä psykologin luona vuoden ajan. He eivät huomanneet äitini tapaa hiljentää minut ja siskoni, äitihän ei halunnut meidän kertovan ongelmista perheessämme. Lopulta pääteltiin että ongelma oli minussa. Sitä ei huomioitu lainkaan että siskollanikin oli ongelmia. Hänkään ei puhunut normaalisti, kävi vuoden puheterapiassa ja oli myös vuoden erityisluokalla. Olin 6-vuotias kun psykologin testit tehtiin uudestaan, mitään varsinaista ongelmaa ei edelleenkään löytynyt ja todettiin että olin älyltäni aivan normaali. Mutta ahdistukseni vaikutti taas ja vieläkin epäiltiin neurologista ongelmaa. Kävimme vastaanotolla taas kaksi kertaa ollessani 7-vuotias, ja kerran ollessani 8-vuotias. 7-vuotiaana olin viikon lastenneurologian osastolla, jossa suurempia ongelmia ei taaskaan todettu. Sen jälkeen sovittiin että kävisin kerran viikossa psykologin luona, äiti ei kuitenkaan vienyt minua sinne eikä se kiinnostanut ketään. Äiti ei myöskään suostunut hoitojaksoon psykiatrisella osastolla. 13-vuotiaana aloin käymään nuorisopsykiatrian poliklinikalla psykologin luona. Uskalsin hiukan puhua, kertoa jotain perheestämme. Tapasimme viisi kertaa ja hän vaihtoikin työpaikkaa.

 

Jouduin kolmeksi vuodeksi laitokseen, siellä kävin muutaman psykologin luona. Yksi kertoi vitsejä eikä ottanut vakavissaan, hän lähti pian muualle. Seuraavat olivat yhtä hyödyttömiä. Yksi heistä lässytti kuin jollekin typerykselle. Viimeiselle puhuin jotain, mutta en luottanut häneen ja halusin lopettaa. Se päätyi siihen että hän yritti pakottaa puhumaan, minua ahdisti enkä pystynyt. Hän katsoi vierestä kun hoitajat pahoinpitelivät minua. Psykologi uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen menisi hänen luokseen. Kävin hänen luonaan kertomassa etten enää koskaan mene hänen luokseen, ja samalla päätin etten enää ikinä puhu asioistani kenellekään. En voinut ymmärtää miten sadistinen psykologi voi olla, miksi juuri se ihminen johon piti voida luottaa. 

   

Muutamaa vuotta myöhemmin asuin asuntolassa ja menin kuitenkin nuorisopsykiatrian poliklinikalle, samalle psykologille jolla kävin vuosia aiemmin. Kenellekään muulle en olisi uskaltanut mennä. En pystynyt paljon puhumaan, minulle oli suuri saavutus että pystyin menemään sinne. En ehtinyt käymään hänen luonaan kauaa kun piti siirtyä aikuispsykiatrian puolelle. Ensin oli palaveri, jossa tapasin sairaanhoitajan jonka luona minun piti käydä. Inhosin häntä heti, ei hän huomioinut minua mitenkään. En pystynyt menemään hänen luokseen. Palaverissa oli myös psykiatri joka vuosia aiemmin sanoi minun paranevan lääkkeillä, tällä kertaa hän sanoi etten tulisi pärjäämään ilman niitä. Siitä huolimatta ettei yhdestäkään lääkkeestä ollut mitään hyötyä, ja kahden takia meinasin kuolla. Myöhemmin kävin toisella psykiatrilla pyytämässä että voisin käydä jonkun muun luona puhumassa. Tämä psykiatri antoi minun lopettaa lääkitykset.

 

Pääsin seuraavan sairaanhoitajan luo, ei hän kuunnellut yhtään. Kävin kolme kertaa, kunnes hän sanoi että minulla menee niin hyvin että nähdään jatkossakin kuukauden välein. Ei hän edes tiennyt miten minulla menee. Menin kotiin, heti viiltelemään. Pyysin että pääsisin jollekin muulle puhumaan, pääsin vain toimintaterapeutille jonka kanssa kävin kävelemässä. Oli taas uusi psykiatri joka oli kyllästynyt siihen etten pystynyt puhumaan.

 

Vuoden päästä sain yrittää uudestaan. Taas joku sairaanhoitaja jota ei kiinnostanut elämäni. Pian hän valitti etten edisty tarpeeksi. Uhattiin että joutuisin taas toimintaterapiaan ellen puhuisi enemmän. Aloin sitten esittämään jotain muuta kuin mitä olin, yksi rikkoutuneen persoonani osista oli paikalla, se joka pystyy puhumaan koska ei pelkää. Yritin olla rehellinen mutta en kelvannut sellaisena. Olin vain vääränlainen potilas. En kelvannut vanhemmilleni, en opettajilleni, sitten en edes niille joiden työtä oli auttaa ihmisiä ongelmissaan. Minun ongelmani eivät sopineet systeemiin. Se vahvisti kokemustani siitä, että minun kaltaisiani ei pitäisi olla olemassa. Sitä en todellakaan kaivannut, sellainen meinaa viedä pohjan koko elämältä. Se melkein ajoi minut itsemurhaan.

Niin kuin äitini ei olisi hakannut minua yli kymmenen vuoden ajan ja jättänyt minua kuolemaan. Ihan kuin isäpuoleni ei olisi lyönyt minua, ja raiskannut kun olin 9-vuotias. Lapsena juoksin välillä naapuriin soittamaan poliisit ettei isäpuoli tapa äitiä, otin sen riskin että kuolisin itse. Entä se kun koulussa haukuttiin hulluksi ja hakattiin, tai se kun äitini kaveri raiskasi minut muutaman kerran. Yksi kerroista johti raskauteen ja keskenmenoon. Ja niin, äitini tajusi mitä tapahtui, antoi raiskata oman lapsensa. Kolme vuotta henkistä ja fyysistä väkivaltaa laitoksessa, ystävän itsemurha eikä koskaan ketään kenelle olisi voinut puhua. Lisäksi muita asioita joista en päässyt yli. Mutta ei pitänyt välittää sellaisista, olin rikki mutta en olisi saanut olla. Kävin hänen luonaan kolmen vuoden ajan, en puhunut mistään tärkeästä, vain siitä mistä hän halusi.

Sitten kun yritin kertoa kaikesta, minua ei kuunneltu koska se oli menneisyyttä. Minulle se ei ole vain menneisyyttä, se vaikuttaa myös nykyisyyteeni. Yksi ongelma oli myös se, että en uskaltanut kertoa kaikista ongelmistani koska uskon että olisin joutunut takaisin laitokseen. Se on väärin koska se ei olisi korjannut mitään.

 

Onneksi terapeuttini ymmärtää tämänkin, vihdoin voin puhua kaikesta. Terapeutti myös huomautti ettei puhumattomuuteni voi johtua neurologisista syistä, koska joillekin minä kyllä puhun. Se riippuu paljon toisesta ihmisestä, pelkäänkö vai pystynkö olemaan rennosti. Jos luotan johonkin niin voin puhua ihan normaalisti. Sen myös huomaa koska joku tosissaan kuuntelee, sellaisille on helpompi puhua. Oma kokemukseni psykiatrisesta hoidosta on se, että nojataan liikaa diagnooseihin ja lääkityksiin, eikä oteta huomioon sitä mitä potilaalle on tapahtunut. Ei myöskään kyseenalaisteta tarpeeksi aikaisempia kirjauksia, oletetaan niiden pitävän paikkansa jolloin oikea ongelma ei ehkä selviä. Tavallaan siirretään vastuu jollekin muulle, ei oteta sitä itse ja hoideta työtään. Ei kuunnella potilasta vaikka kyse on hänestä, päätetään toisen elämästä sivuuttaen täysin se mitä hän haluaisi kertoa. Kuvitellaan että ammattilainen tietää kaiken paremmin, pidetään potilasta lähinnä hulluna tai tyhmänä, eikä edes mietitä että käytökseen voikin olla pätevä syy. Hoidon laatu riippuu liikaa työntekijän osaamisesta, se osaaminen ei useinkaan ole riittävä. Vaihtuvuus on myös ongelma, jos jonkun kanssa yhteistyö sujuu niin kohta pitääkin vaihtaa toiseen työntekijään. Ei oteta huomioon että luottamuksen saavuttaminen on joillekin erittäin vaikeaa, ja kuitenkin juuri se luottamus on yksi tärkeimmistä asioista.