PITKÄ KEVÄT

Pitkä aika on mennyt siitä, kun viimeksi tänne olen kirjoittanut. Kulunut puoli vuotta on ollut rankkaa aikaa. Edellisen tekstini jälkeen putosin pimeään, talven aikana pikkuhiljaa nousin sieltä ylös. Hetken aikaa taas sinnittelin ja opiskelin. Tuttu kaava. Sitten jälleen keväällä paloin loppuun ja toimintakyky romahti.

Mukaan on mahtunut itsetuhoisia ajatuksia, kiireellinen lähete lyhyelle kriisijaksolle tehostetun avohoidon yksikköön ja fysioterapeutin vaihtuminen. Kevääseen on sisältynyt myös kehoyhteyden palaamiseen liittyneitä tuskallisia fyysisiä kipuja. En yksinasuvana lopulta pärjännyt niiden kanssa ja hain niihin akuutisti apua terveyskeskuksesta. Saamani injektiot laukaisivatkin tilanteen pikkuhiljaa parempaan suuntaan, mutta lääkkeitä joita sain kotiin en pystynyt kuitenkaan voimakkaiden sivuvaikutusten vuoksi syömään.

Aina jalkani eivät ole kantaneet. Silloin on jääty kotiin. Kun minulla oli pahat kivut, en pystynyt viikkoon istumaan niiden takia oikein edes aamukahvikupin vertaa. Ruokakassit tilasin ovelle. Koko keväästä selvisin jotenkin ilman yhdenkään ulkopuolisen ihmisen apua arjessa, koska vaihtoehtoja ei ollut. Tai jos oli, kukaan ei nähnyt niitä. Itse joskus mietin, että voiko itsestään tehdä huoli-ilmoituksen sosiaalitoimen avun tarpeen ollessa akuutti. Jos joskus tapahtuu vielä jotain vastaavaa, ehkä olen sen arvoinen, että sitä kannattaa selvittää. Kun vointi on huono, on todella arvoton olo, ja tuosta tilasta käsin katson asioita eri tavalla, voimavarojen huvetessakin mennään päätyyn asti.

Kivut helpottivat, mutta taas mentiin. Tällä kertaa kroppa on sekoillut hieman eri tavalla. Kestän tämän kaiken vain sen vuoksi, että tämän takana saattaa olla vihdoin jotain pysyvämpää vakautumista.

TURVATTOMUUS TOIPUMISEN TIELLÄ

Vaikka fysioterapeutin vaihto oli rankka prosessi ja olin 3 kk pelkän terapian varassa, oli jälkikäteen katsottuna tuo loppuvuodesta minulle puun takaa tullut vaihdos tarpeellinen. Minulla on nyt huomattavasti kohdatumpi olo ilman kiireen tunteen tuomaa suorittamisen tunnelmaa ja vihdoin tuntuu siltä, että joku on nähnyt mikä toipumisessani on ollut möykkynä tiellä. Se möykky on ollut turvattomuus. 35 vuotta traumakehoni on joutunut elämään tuosta stressitilasta käsin. Turvattomuus on kyllä tiedostettu hoitoni alkuajoista lähtien, mutta on ollut mahdotonta rakentaa tyhjästä turvallisuuden tunnetta itselle jos keho ei tiedä mitä se on. Ei auta turvapaikkaharjoitukset ja mielikuvat, jos keho ei yksinkertaisesti tiedä mistä rakentaa. Enää minun ei tarvitse kokea riittämättömyyttä ja nyhjäistä tyhjästä, vaan minua autetaan vihdoin oikeasti tämän asian kanssa.

TURVATTOMUUS – TURVA

Lähdimme porukalla työstämään tätä turvattomuutta. Nyt minuun on tankattu ammattilaisten voimalla turvaa tähän mennessä kolme viikkoa sekä fysioterapiassa että terapiassa. Ensimmäisen kerran elämässäni olen kokenut turvaa nyt pidemmän aikaa. Se ei ole ollut helppoa, vaikka on antanut myös todella paljon toivoa. Hermosto alkoi ensin sekoilla, kun turvan kokemus on sille niin vierasta. Turvan kokeminen on onnistunut silloin, kun pystyn hellittämään ja keskittymään kannateltuna olemiseen. Minulle turvattomuus on ollut se normaali tila, enkä ole tiennyt muusta.  Kannateltuna oleminen tuntuu hauraalta ja vaikealta, mutta turva mahdollistaa myös vaikeiden tunteiden äärellä olemisen niin, ettei tarvitse dissosioida.

KEHOYHTEYDESTÄ

Kaikenlaisia erikoisia ja pelottavia hermostollisia oireita on seurannut tästä “hermoston kääntämisestä” vuosikymmenten taistelutilasta turvaan. Omalla kohdallani on kuitenkin ollut aiheellista jatkaa turvaa, ja nyt onkin hieman tasaantumista näkyvissä mitä tulee hermoston sekoiluun. Hellekin tuntuu jo helteeltä eikä lämpimässä suihkussa käyminen enää palella. Suolaa kehoni janoaa edelleen paljon, ja migreenioireita sekä voimattomuutta tulee lähes tyhjästä. Sipsipussi on ollut hyvä ystäväni pitkään.

Toipuminen on myrskyä, ja tänään herätessä oli taas toisenlainen päivä. Ilmeisesti kehoni on turvan kokemuksen myötä päättänyt palauttaa uudestaan kehoyhteyden, tällä kertaa onneksi ilman kipuja. Tunnen jalkani tänään taas toistaiseksi, kävely on outoa ja erilaista. En tiedä kuinka kauan keho tällä kertaa säilyttää yhteyden, huomisesta ei voi tietää.

Jouduit silloin irtautumaan kehostasi

Jotta pieni sydän eteenpäin nähdä jaksaisi

Mieli jatkoi omia kulkujaan

Uskoi jo unelmiin

Keho jäi omaa historiaansa elämään

Tuntoaistinkin kadotit

Ethän olisi muuten selvinnyt

Jalkasi ovat joutuneet kulkemaan pimeämpää reittiä

Mutta niin se vain on

Että menneestä ne on takaisin haettava

Vielä on pimeästä sinne unohdettu

Mukaan noudettava

Jos aikoo valoa kohti kulkea

-Pia/kevät -23