Toivoin usein, että jokin ulkopuolinen puuttuisi asiaan tai jotain tapahtuisi, että pääsisin sairasvapaalle. Jotain vaikka et kaatuis jyrkissä portaissa. No eihän siinä tietenkään niin käynyt vaikka miten toivoin. Alkoi pitkä sairasvapaa mielenterveyssyistä.  Uupuneella muitakin vaihtoehtoaja. Joku irtisanoo itsensä ja vaihtaa työpaikkaa, toinen lähtee opiskelemaan. Joku hoitaa uupumusta alkoholilla.

Minusta parasta on muuttaa omaa ajattelua työtä kohtaan. Sä et voi muuttaa työkavereita, et työpaikkaa tai usein työtehtäviäkään, supersuorittajan ajatukset ja toimintatavat seuraavat kyllä seuraavaankin työhön. On kaikkien etu, että oppii pitämään huolta omasta jaksamisestaan ja on terveellä tavalla itsekäs. Työ on kuitenkin vain työtä. Uupuneena työ saa liian suuret mittasuhteet. Ajatusten muutos on vienyt aikaa vuosia. Täydellisyyteen pyrkivästä suorittajasta on tullut itsensä hyväksyvä ja virheisiin lempeämmin suhtautuva ihminen. Mitkä asiat töissä käänsivät suunnan parempaan?

pikakelaus 2015 – 2020

2015 töitä, kotia ja omaishoitajana. Syksyllä voimani oli käytetty loppuun. Se näkyi ylivireytenä, olin levoton ja tuskainen. Oloni vaihtelivat voimakkaasti. Olin sairasvapaalla neljä kuukautta.

2016 tammikuussa isä muutti meiltä pois. Kotielämä keveni. Työt jatkui normaalisti.

2017 alkoi kahden vuoden sairasvapaa. Nyt oli aikaa terapialle ja apukeinojen harjoittelulle traumaoireisiin. Sain opetella mikä syö ja mikä lisää voimavarojani. Sain maata sohvalla tuntikaudet. Aiemmin kiireinen arki oli vain polvet ruvella konttaamista päivästä toiseen, ei juurikaan ollut ollut aikaa millekään syvällisemmälle.

2019 palasin töihin työkokeilun kautta. Puoli vuotta sain olla “ylimääräisenä” ja tehdä helpompia työaikoja. Nippa nappa selviydyin. Sen jälkeen palasin tavalliseen työhön osakuntoutustuen turvin. Tein kolmepäiväistä viikkoa. Halusin alkaa tekemään myös normaaleja työvuoroja, eli työpäivä sijoittui 5-21 välille ja aloin tehdä myös kiireisiä ja fyysisesti raskaita iltavuoroja. En halunnut, että työkaverit joutuvat tekemään “minun” iltavuorot. Terapia-aika nostettiin 90 minuuttiin. Joo jaksan ihan hyvin. No en oikeesti voinut. Hohhoijakkaa. Enkö ollut oppinut pitkällä saikulla mitään työuupumuksesta? Asetin tavoitteeni aivan liian korkealle.  

rakentaa tai rikkoo

Tein iltavuoroissa kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Sanotaan, että rakentavaa palautetta on pystyttävä ottamaan vastaan. Minut rakentava palaute sai lyötyä vain syvemmälle epätoivoon. Iltavuoron jälkeen minua alkoi pelottaa mennä aamuvuoroon, kun tiesin itsekin etten ole kerinnyt tehdä kaikkea mitä pitäisi. Kuka antaa tänä aamuna palautetta siitä mitä mulla on jäänyt tekemättä?  En suuttunut palautteen antajalle, hänhän oli oikeassa, jotain oli jäänyt tekemättä. Tunsin olevani tyhmin työntekijä. Ihan täys paska.

Ylikierrokset ja jännittäminen lisäsi ahdistusta, ahdistus lisäsi muistiongelmia, muistiongelmat lisäsivät virheitä ja hidastivat työtä, virheet lisäsivät palautetta, palaute lisäsi itsevihaa ja riittämättömyyttä, riittämättömyys lisäsi ylikierroksia ja yrittämistä. Heikko itsetuntoni murentui aina uudestaan. Työkaverien kommentit niin naamatusten kuin selän takana kirpaisivat. Haastavat työtilanteet ja riittämättömyyden tunne sai liikkeelle monenlaisia suuria tunteita. En olisi halunnut epäonnistua.

kesällä 2020

Tähän pinnistelyyn ja ahdistukseen teki onneksi työkaveri lopun kesällä 2020, kun tehtiin vuoronvaihtoa maitokylmiössä. Iltavuoroni oli alkamassa ja itkin epätoivoisena ja pettyneenä itseeni. Luulin eilisen iltavuoron menneen tosi hyvin, mutta olinkin unohtanut tehdä oleellisia työtehtäviä. Rauhoituin minuutiksi ja tuskainen olo vyöryi päälleni uudelleen ja uudelleen. Työkaveri totesi minulle, että tämä ei voi jatkua näin. Saanko mennä pomon puheille?  Joo mene vaan, minä en halua tulla. 

Olen kiitollinen tälle rohkealle naiselle joka uskalsi puuttua työhöni.

Tämän jälkeen palasin alkuruutuun. Olen tehnyt sieltä asti aamuvuoroa ja kolmipäiväistä työviikkoa. Tämä oli todella hyvä muutos. Kun työn kuormitus laskettiin mahdollisimman alas, oli mahdollista saada positiivisia ja onnistuneita työpäiviä, onnistuminen kasvatti itsetuntoa ja vähensi ahdistusta, rentous paransi työtehoa ja ajatuksilla oli aikaa ja tilaa muuttua kiireestä/paniikista/hädästä realistisiksi ja rauhallisemmiksi. Tämä positiivinen kierre korjaa edelleen minua.

Eli todella tärkeä asia on ollut onnistumisen tunne töissä! 

Tästä alkoi jyrkkä voinnin paraneminen. Terapia alkoi tuottaa tulosta myös töissä jaksamiseen, kun kaikki voimavarat eivät menneet töihin. Työssäjaksamista en oppinut sairasvapaalla. Sairasvapaalla olin sairas. Sairasvapaalla keskityttiin paljon traumaoireiden ja -muistojenkäsittelyyn. Kun palasin töihin oli tosi tärkeää, että rinnalla oli keskusteluapua. Traumaoireilu ei tapahdu vain kotona, vaan myös työpaikalla. Vaikeiden tilanteiden läpikäyminen mielenterveysasioita ymmärtävän ihmisen kanssa antoi toista perspektiiviä ja herätti hyviä kysymyksiä: Onko asia kuitenkaan ihan niin kuin ajattelen? Jo lapsuudessa opitut miellyttäjän ja ylisuorittajan roolit olivat tiukassa. Ei voi korjata vain työelämän minää, vaan kun korjaaminen tapahtuu kaikissa ympäristöissa, niin on saatu pysyviä tuloksia. Palapelin palat loksahtelevat vahvasti paikalleen ja pysyvät kiinni.

mitä muuttaisin jos voisin palata ajassa

 Jos nyt pääsisin muuttamaan menneisyyttä mitä tekisin? Ensimmäinen saikku reilu 10 vuotta sitten hmm. Sinne en keksi mitään, koska halusin itse olla jääräpäisesti töissä. Silloisessakin työpaikassa tehtiin helpotuksia isän muutettua meille. Osa-aikaisuus, työajat, heti kun pyysin apua. Omaishoitajana oli rankat vuodet. Mut silti en tiedä antaisinko niitä pois. Isän kanssa oli myös paljon hyvää aikaa. Hän rakasti meitä. Olisin tarvinnut enemmän omaishoitajan vapaata.  Viikonloppu kuukaudessa ei riitä! Sen lisäksi olisi pitänyt olla oikeus “kesälomaan”, omaishoitajuudesta. Silloin ainoa keino pitempään vapaaseen oli säästää viikonloppuja edeltäviltä kuukausilta.

Kun traumaoireilu oli vaikeaa, olisi pitänyt jäädä aiemmin pidemmälle sairaslomalle. 

Pitkän saikun jälkeen työkokeilun kesto suoraan puoli vuotta, vuosikin voisi olla hyvä – ei heti stressiä jatkosta. Työkokeilussa ja työkokeilun jälkeen helpot työtehtävät ja -ajat (vuorotyöläisellä säännöllinen työaika). Alusta asti tulisi saada vaikka ihan pikkuriikkisiäkin onnistumisen tunteita. Vakautetaan työssäjaksaminen näin vaikka vuoden ajaksi, vaikka työntekijä haluaisi tehdä enemmän. Työpaikalla voisi olla “Tukityökaveri”, jonka kanssa olisin tehnyt töitä rinta rinnan työkokeilun alussa esim. yhden kuukauden –  sosiaalinen kuormitus saikun jälkeen syö yllättävän paljon voimia. Koko ajan uusia kohtaamisia ja uutta opittavaa. Taas saisi sitä vakautta ja muuttumattomutta ja niistä seuraavaa turvallisuuden tunnetta.

miten uupumuksen pystyisi huomaamaan aiemmin?

Mitä aiemmin työntekijä/ puoliso/ ystävä/ esihenkilö/ lääkäri huomaisi jostain kristallipallosta uupumuksen, sitä lyhyempi aika menisi kuntoutumiseen. Huomaaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, koska työuupunut voi haluata sitkeästi käydä töissä. Ainakin minä halusin, enkä todellakaan jäädä saikulle. Lääkärit voisi voimakkaammin ehdottaa tai jopa määrätä sairasvapaata tai mukautettua työtä. Koen, että kun halusin jaksaa töissä/palata töihin, olin kuin kettu kanatarhan vartijana. Jokainen ymmärtää mitä siitä seuraa. En osannut ajatella parastani.

lempeä opetus 

Kerran mielenterveyskuntoutuja, minä, itkin makaronivälikössä. Olin pinnistellyt koko aamun etten itkisi. Sit kun kyyneleet alkoivat valumaan en saanut niitä loppumaan. Uusi työkaveri näki kyyneleiset kasvoni ja säikähti. Minä sanoin

Ei oo mitään hättää, kaikki on ihan hyvin. Mua nyt vaan itkettää.

En lähtenytkään karkuun takatiloihin, vaan jatkettiin normaalisti töitä. Kohta kyyneleet loppuivat ja päivä jatkui normaalia rataansa. Tämä hetki oli minulle todella tärkeä. En enää hävennyt ja vihannutkaan itkemistäni, vaan minulla oli rauhallinen “nyt on näin” -olo. Tunnemöykky liukeni kyynelten myötä. Tunnemöykky jonka syytä en tiennyt. Jos olisin jollain keinoin tukahduttanut kyyneleet, ne olisivat taas jääneet jännittyneen kehoni säilöön.

Olen sitä mieltä, että ahdistuksen/paniikin/pelkojen sietoa voi harjoitella yksin kotona vain tiettyyn pisteeseen saakka. Seuraavaksi siirryin Klubitalolle ja viimeisen harjoittelun olen tehnyt ihmisten keskellä työpaikalla. Työpaikalla, jossa en enää häpeä kun ajatukset menevät lukkoon ja pitää hetki hengitellä. Työpaikalla, jossa voin myöntää etten muista ja saan kysyä kymmenennen kerran. Työpaikalla, jossa itkeminen ei ollutkaan maailmanloppu, vaan sain tuntea itsensä ihan hyväksi tyypiksi!

Millainen sinun työpaikkasi on <3 ?

Kuvat Peetu Karjalainen ja Nina Karjalainen