Kuka kerran keksitään sitä aina epäillään, vaikkei ois mitään tehnytkään. Kun syyllistäminen alkaa jo lapsuudessa, niin myöhemmin se on jo automaatio, ilman että kukaan fyysisesti syyttää. Se on sun sisällä, se olet sinä.
Mulla alkoi syyllistäminen todennäköisesti jo äidin kohdussa. Hän oli 17v, joutui pakkoavioliittoon, halusi pois kotiseudultaan omaan elämään, mutta sitten olinkin minä. Mikäli minun hyvinvointini olisi ollut osa kokonaisuutta en varmaankaan kokisi yhä suurta arvottomuutta, minä en kelpaa. Eikä minua olisi hylätty niin usein niiden toimesta kenen vastuulla satuin milloinkin olemaan. Opin miellyttäjäksi ja mielistelijäksi. Minua ei haitannut vaikka minulle tehtiin mitä, tai jos haittasikin sitä ei hyödyttänyt näyttää, koska seurasi isompia ongelmia. Aina olet vaatimassa älä kiukuttele. Jos en tehnyt äidille palveluksia minulle käännettiin selkä kirjaimellisesti, oli minun syy että äiti oli masentunut tai meillä ei ollut ruokaa jos en käynyt lainaamassa rahaa. Olin 10v ja pikkuveli 3v menimme kahdestaan uimahalliin ja elokuviin, että aikuisilla olisi helpompaa. Halusin niin kovasti mitä näin muiden kotona ja siinä syntyi sekasorron keskelle neuroottinen kontrollifriikki ja suorittaja.
Aloin pitämään itseäni syyllisenä kaikkeen ja olin jatkuvasti lunastamassa paikkaani, lohduttamassa ja auttamassa aikuisia, joiden olisi pitänyt pitää minusta huolta. Minua rankaistiin kun poltin seitsemän vuotiaana tupakkaa. En ymmärtänyt, tein aikuisten asioita, mutta siinä meni raja. Ostin meikkejä vähillä rahoilla, että olisin yhtä kaunis kuin äiti ja minusta sitten pidettäisiin. Mutta ei olin silti laiha aneeminen rupinen luirutukkainen pikkutyttö. Olin alle 10vuotta, mutta herätin kai kiinnostusta pojissa jo silloin aikuismaisella käytöksellä. Kerran isänkin käsi taisi eksyä housuuni, mutta kuittasin vaan ettei haittaa. Tosin en enää nukkunut isän vieressä mikäli kävin mummolassa, jossa isä asui vanhempieni erottua. Olin minun vika, että olin hakeutunut tilanteeseen, provosoin jotenkin. En ymmärtänyt aikuisen ja lapsen eroa, enkä omalla kohdallani ymmärrä vieläkään.
En kasvanut ja kehittynyt oikeassa järjestyksessä ja olen ollut aivan holtiton. Kaikesta huolimatta on ollut myös hetkiä jolloin olen osannut ja jaksanut olla vanhempi, mutta kun taakka käy ylivoimaiseksi olen kaatunut, enkä ole saanut apua vaan lisää syyllisyyttä. Olinkin yhtäkkiä itsetuhoinen viiltelevä masentunut päihdeäiti, kun minua väitettiin patologiseksi valehtelijaksi psykpolilla epäillessäni, että lapsellani ei ollut kaikki kunnossa. Olin 25v ja valmis kuolemaan. Tunsin syyllisyyttä etten voinut suojella lapsiani, heidän oli parempi ilman minua. Syyllistyin lisää, minusta ei ole edes äidiksi. Olin elänyt jo pitkään syyllisyyslähtöisesti enkä jaksanut enää. Kaikesta ulkona olisin vapaa välinpitämättömyys oli tie vapauteen
Yritin rakentaa elämääni useita kertoja, mutta väärin palikoin kun ei minulla ollut muuta kuin syyllisyys miellyttäminen pelko ja hylkääminen. Ei puhettakaan siitä mitä minä tarvitsen. Everybody else before myself. Ei tietenkään sellaisesta mitään tule, ja taas kaaduin. Mulle sanottiin että turha syyttää vaikeaa lapsuutta vaan itse olet syyllinen. Olin arvoton ihmispaska joka jouti kivenkoloon kitumaan ja kuolemaan. Jopa meinatessani kuolla väkivallan seurauksena ja minut saatiin pelastettua, niin siitä alle vuosi yritin itsemurhaa, koska en todellakaan jaksanut. En saanut apua eli en ole arvokas. Sitten tuli lapsuuden disso ja depersonalisaatio avuksi, mentiin kovaa ja korkealla. Lisä mausteena ihmissuhde sosiopaattisen narsistin kanssa; muutamassa vuodessa olin prinsessasta joutunut homeiselle patjalle huoneen nurkkaan alistettuna ja hyväksikäytettynä.
Tapahtui ihme aloin saamaan apua. Sain asunnon. Sain tukihenkilön. Sain hoitokontaktin. Tosin tämä vasta kun ilmoitin, että jos nyt minua ei kuulla niin olen katsonut juna-aikataulun valmiiksi minkä ic alle hyppään. Pääsin myös terapiaan reilu neljä vuotta sitten. Luulin koko tämän ajan toipuvani täysillä, kunnes hiljattain lävähti päin näköä, että olenkin neuroottisesti koittanut poistaa arvottomuutta suorittamalla ja mikä muukaan siellä oli moottorina kuin syyllisyys. Se kaataa rytisten omat rajat, ei välitä missä kunnossa olet, ottaa voimat varapakistakin saa sanomaan kyllä vaikka pitäisi sanoa ei, ei pyydä apua ettei vaan päästä sanomaan. Se saa näyttelemään tunteita. Hommat maaliin vaikka itku silmässä ja aivan loppu ja siinä sivussa vielä autetaan muita. Katsokaa minua kyllä minä osaan pystyn ja jaksan enkö olekin samalla viivalla muiden kanssa vaikka olenkin ollut ihmispaska, olenko arvokas olenhan riitänkö nyt?
Tässä sitä nyt ollaan aivan loppu monta viikkoa. Ja vaikka terapeutti määräsi ns sairauslomalle niin olen ehkä kuitenkin sanonut edelleen enemmän kyllä ei haitta kuin ei. Nyt en pakene välinpitämättömyyteen, ehkä. Kuuntelen toistona oikeuksistani. Hoen minä riitän. Kuvittelen, että olen ok ihan just tässäkin näin keski-ikäisenä uupuneena vähän vittuuntuneena elämään. Kauhee tarve edelleen selittää, että mitä kaikkea olen suorittanut kaikesta huolimatta, katsokaa olen arvokas. Minun täytyy todella muuttaa sitä mitä kautta arvotan itseni, koska enhän muistakaan ajattele näin. Syyllisyys säätää myös aistit omalle taajuudelle, varmasti olen tulkinnut ihmisiä väärin. Haluan nähdä maailman hyvyydestä haaveista ja toivosta käsin. Ei se väärin oo jos pyydän apua tai sanon etten jaksa. Olen vain tottunut, että jotain pahaa tapahtuu jos en miellytä. Ehkäpä nyt alan ymmärtää mitä terapiassa tarkoitetaan kun sanotaan joistain toimista ettei ole ollut muuta mahdollisuutta, syy ei ole ollut minun. Tasavertainen sitä minä haluan olla, enkä hattu kourassa seisoa elämänkerjäläisenä.