Koen samaistuvani Tommi Kinnusen kirjoittaman kirjan Ei kertonut katuvansa (2020) kohtaan, jossa Lapin sota oli päättynyt ja naiset vaelsivat kävellen Norjasta Suomeen. Naiset olivat loputtoman väsyneitä mutta iloisia Rovaniemen häämöttäessä näköpiirissä – punaa huuliin ja hieno hattukin päähän. Rovaniemellä oli kuitenkin vastassa julma näkymä. Nuori nainen, äiti, kuljetettiin alastomana väkijoukon läpi ja häneltä riistettiin lapsi. Häpäisy oli yhteisön mielestä oikeutettu tuomio petturuudesta, sillä naista pidettiin saksalaisten sotilaitten huorana.
Tarinani ei luonnollisesti ole sama, mutta silti koen suurta samaistumista ja myötätuntoa naista kohtaan. Elämäkertani sivuille piirtyy ylisukupolvinen mielenterveys- ja päihdehistoria, joka on kiinnittyneenä valtavaan, mielestäni sietämättömään, häpeätraumaan. Kokemus ylisukupolvisesta elämästä on ollut kuin sotatantereella elämistä; jatkuvaa selviytymistä väkivallasta ja väkivaltaisista kuolemista. Yhtä kaikki ne ovat aiheita ja tapahtumia, joista halutaan visusti vaieta. Ylisukupolvinen häpeätrauma on niin näkyvä, etten saisi sitä edes piiloon vaikka haluaisinkin. Toisaalta, mitä enemmän sitä piilotan, sen paksummaksi suojamuurit ympärilleni kasvoivat, menetin toimintakykyni. Häpeä lamaannuttaa. Vaikenemisella myös mahdollistin ja mahdollistan traumojen jatkumisen sukupolvelta toiselle.
Olen usein törmännyt ihmisten sanoihin ja/tai katseisiin, miten huono äiti olen. En itsekään koe onnistuneeni äitinä parhaalla mahdollisella tavalla. Näin jälkikäteen on myös helppo viisastella. Silti vanha sanonta pitää kohdallani kutinsa – ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.
Kysymys on ylisukupolvisesta mielenterveys- ja päihdehelvetistä. Näyttämöllä ovat monimuotoinen väkivalta, rikollisuus, manipulointi, ihmissuhdepelit, hyväksikäyttö – you just name it! Päihdehelvetti on jatkuvaa häpeän ympäröimää draamaa ja traumaa.
Eräs ihminen totesi, että olen turhan ankara itselleni. En mielestäni. Itseasiassa asian myöntäminen on ollut minulle vapauttava kokemus. Mitä enemmän olin kohtaamatta totuutta, sitä enemmän vedin suojamuureja ympärilleni ja kärsin. Kun olen omaa tahtia kulkenut kohti totuutta, olen voinut alkaa murtaa ylisukupolvista häpeätraumaa. Minun ei tarvitse elää kulisseissa eikä vaieta, enää.
Sosiaalinen media vilisee alvariinsa toinen toistaan kauniimpia kuvia pullantuoksuisista äideistä, joita kuorruttavat toinen toistaan täydellisemmät tarinat. Ihmisten elämän seuraaminen sosiaalisessa mediassa on kuin selaisi sisustuslehtien sivuja. Joku voisi sanoa, että olen vain kateellinen, mutta sitä se ei ole. Totuudellisuus on kulisseja ihmeellisempää. Pysyn kuitenkin asiassa, sillä tämän blogikirjoituksen tarkoitus on tuoda auki minun äitiyttäni ja vanhemmuuttani, jota nyt sattuvat kuorruttamaan ylisukupolviset päihde- ja mielenterveyden ongelmat. Jos ja kun ihmiset seuraavat sosiaalisessa mediassa minua, se on kuin selaisi rikoslehtien sivuja.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että kun isoisäni teki itsemurhan, isäni oli vähän reilu kolmevuotias. Minä taas menetin isäni, kun olin alle kaksivuotias isäni tappaessa perhetuttumme äidin silmien alla. Näin sekä minä että isäni menetimme tragedioiden yhteydessä myös äitimme traumalle.
Näin alkoi omintakeinen ja vinoutunut ylisukupolvinen kehityskaari. Isästä tuli narsisti, joka purki pahaa oloaan enemmän ulospäin. Minusta tuli narsisti, joka purki pahaa oloaan enemmän sisäänpäin. Kumpikin kasvoimme kohti aikuisuutta, jossa identiteetistä rakentui yhtä muukalainen kuin tuntematon turvapaikanhakija vastaanottokeskuksessa. Kuka isä oli? Kuka minä olin?
Äidiksi tulin kaksikymmentäkaksivuotiaana, joka haahuili vaaleanpunaisissa silmälaseissa. Elin fantasiaa muun muassa Euroviisulavoilla ja Tuhkimo-sadussa. Jos elämän realiteetit olivat kateissa vanhemmuudessa, sitä se oli myös parisuhteissa – ei tullut pelastavaa prinssiä, joka olisi sujauttanut lasikengän jalkaani.
Käsittelemättömät ylisukupolviset traumat aktivoituivat sitä mukaa, kun synnytin omia lapsia. Esikoisen tullessa uhmaikään olin täysin ymmärtämätön, mistä oli kysymys. Ei ollut isompia sisaria tai muita aikuisia kertomassa lapsen kasvuvaiheista saati ammattilaisia tuputtamassa mentalisaatio- tai kiintymyssuhdeteorioitaan. Näin jälkiviisaana voin todeta, että olin äiti, jonka yksi minuuden palasista oli jäänyt kiinni traumakokemukseen vuoteen 1973, vaikka elettiin vuotta 1995. Olin täysin hukassa!
Ympäriltä olevilta ihmisiltä en saanut tukea. Jälkikäteen ymmärrän, että yhtä lailla kaikilla muilla oli sormi suussa. Olivathan he osa ylisukupolvista traumayhteisöä, mutta (onneksi sentään) eri sukuhaaroista. Ei riittänyt, että oma sukuni oli häpeää ja traumoja täynnä. Sitähän sanotaan, että kumppaniksi valikoituu vanhempien kaltaisia tyyppejä. Omalla kohdalla meni taas yhtä nappiin kuin oppikirjoissa. Tämä myös, ikävä kyllä, lisäsi traumojen ja häpeän syvyyttä ja laajuutta.
Lapseni jäivät ilman turvallisia aikuisia, tukea ja ohjausta. Uhmaikäinen ja murrosikäinen ei saanut kuuluisaa isällistä peräseinää elin- ja kasvuolosuhteissa. Jossain vaiheessa poikani sanoivatkin, että äiti on vääpeli, kun yritin urheasti seisoa isän saappaissa. Yritin parhaani mukaan olla isä ja äiti, ja tässä järjestyksessä, mutta en siinä onnistunut. En tietenkään! Enhän voinut olla isä – järki hoi! Uskon kuitenkin, näin jälkikäteen, että kaikki yrittivät parhaansa niillä rahkeilla, jotka kullakin oli käytössä.
Ai niin, se kuuluisa oidipaalivaihekin lipui ohi, ja sukupolvesta toiseen taaperoista kasvoi omnipotentteja aikuisia kansalaisia, joiden isällistä peräseinää ovat tarvittaessa paikanneet viranomaiset.
Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.
Nykyisin suhtaudun asiaan siten, että tämä on tosiasia, ja sitä on turha kieltää. Isäni maksoi hinnan ylisukupolvisesta traumasta – tappamalla miehen. Minä maksoin seuraavassa sukupolvessa, kun poikani teki itsemurhan. Maanpäällisessä elämässä molemmille, isälle ja minulle, oli tuomiotkin langetettu; Isäni eli tappo omalla tunnollaan kuolemaansa saakka. Myös minä elän sen tosiasian kanssa, että poikani on tehnyt itsemurhan maanpäällisen elämäni loppuun saakka.
Isäni ei kyennyt kohtaamaan tekoaan ja työstämään häpeätraumojaan, joten hän jatkoi elämäntyyliään hamaan loppuun asti, eli turrutti tajuntansa päihteillä. Minä olen päättänyt tehdä toisin. Asioiden todentaminen ja hyväksyminen osaksi elämäkertaani antaa minulle mahdollisuuden jatkaa elämää, ja yrittää toivottavasti edes hitusen viisastuneempana toimia toisin.
Terapian, vertaistuen ja jatkuvan opiskelun myötä tutuistuin sisälläni olevaan muukalaiseen ja löysin hukuksissa olevan identiteettini – tiedän kuta kuinkin kuka olen ja ymmärrän, että saamieni mielentyökalujen myötä kasvuprosessi on alati jatkuva. Olen kiitollinen siitä, että tähän asti kokemieni tapahtumien jälkeen pääni edelleen keikkuu olkapäitteni varassa. Nyt on aika kääriä hihat ylös ja tarttua lapion varteen.
Jumala suokoon minulle viisautta hyväksyä asiat, mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Viimeisimmät kommentit