Minulle kirjoittaminen on yksi tapa ja keino kulkea kohti totuutta. Se on merkinnyt pysähtymistä ja kääntymistä kohti itseä. Kirjoittaminen on ollut uppoamista omaan sielunmaisemaan, jossa vastassa on ollut iloa, surua, kauneutta, säröjä, valoja ja varjoja. Tutkimusmatkan aikana olen löytänyt asioille ja kokemuksille vastinpareja, jotka ovat osaltaan auttaneet matkalla kohti eheytymistä.

Kirjoittaminen on enemmän kuin puhuminen

Kirjoittaminen on parhaimmillaan kulkua kohti henkilökohtaista kokemusta totuudesta. Se on yltiöpäisen rehellistä itsensä tutkimista, kuuntelemista ja myötätuntoista kohtaamista. Kirjoittaminen on auttanut minua sekä selkeyttämään identiteettiäni että tuntemaan, kuka olen. Aina peilin pinnasta ei suinkaan ole heijastunut mukavaa katseltavaa. Kirjoittamisen avulla olen parhaimmillani päässyt käsiksi raadollisen rehelliseen itsetutkiskelutyöhön.

Kirjoittaminen on luova prosessi. Se on hetki, jossa virittäydyn monenlaisten riitasointuisten tunteiden äärelle. Se on itsensä ääreen pysähtymistä ja kuuntelemista. Kirkkain ajatus ja oivallus puhkeaa omalla kohdallani suostumuksestani tuntea kipua, kärsimystä ja ahdistusta. Pääsen kosketuksiin tunteideni  kanssa, ja pikku hiljaa pääsen raottamaan verhoa tunteiden taakse. Eli mitä tunteet haluavat minulle oikeasti kertoa, mihin suuntaan jatkan elämäni polulla.

Kirjoittamisprosessi on mielen sisäistä dialogia ja sillan rakentamista ulkoisen ja sisäisen maailmani välille – kasvamista kohti todellista itseä. Se kirvoittaa minua kirjoittamaan ajatuksia kokonaisiksi tarinoiksi. Tekstin noustessani verkkokalvoilleni kohtaan sielunmaisemani uusin silmin. Opin alati uutta itsestäni. Myös käsitykseni maailmasta ja minäkuvastani muuttuu mielensisäisen dialogin ja myötätuntoisten kohtaamisten myötä. Tietoinen kirjoittaminen sielunmaisemistani ja kokemuksistani kokonaisiksi tarinoiksi on mullistanut elämääni kokonaisvaltaisesti. Nykyisin sanonkin, että maailma muuttuu kohtaaminen kerrallaan.

Kirjoittamisen avulla olen myös onnistunut kehittämään navigointitaitojani. Ollessani traumojen vanki olin hukassa ja vailla todellista suuntaan. Nöyristelin omanarvontunnottomuudessa ja uhrin positiossa. Kuvittelin, että miellyttämällä muita ja tekemällä, kuten muut toivovat, tulen hyväksytyksi ja elämäni muuttuu paremmaksi. Aikani pyörittyä kielteisillä narratiivisilla kehitysradoilla aloin oivaltaa, että muutoksen voima onkin itsessäni. Naisen alkuvoimaa. Itsesääliin urautuneilla jengoilla olin kadottanut yhteyden todelliseen itseeni, ja syytin ympäröivää maailmaa ja ihmisiä tilanteestani kohtalonomaisesti.

Sisäisen lyhtyni valjastama kajo on kuitenkin auttanut minua joten kuten suunnistamaan elämäni poluilla. Aluksi oli maailma tai ulappa, jossa haparoivin askelin suuntasin eteen- ja taaksepäin, ja useimmiten sivureittejä pitkin. Ajauduin jumitilaan, kuten useimmiten traumatisoituneille käy. Aikani harhailin, joskin nekin ristiretket koettelemuksiin olivat tarpeen. Lopulta ymmärsin, mikä on elämän tarkoitus ja elämäntehtäväni.

Aikaisemmin elämääni ohjasivat pelot ja muut vaikeat tunteet. Nykyisin tunteet merkitsevät minulle pysähtymistä itsen äärelle, jolloin kysyn itseltäni, mitä nuo tunteet minulle haluavat viestiä ja minne olen menossa. Sisin useimmiten vastaa, ja käyn mieleni sisällä ajoittain melkoista dialogia itseni eri puolten kanssa. Parhaimmillaan kokemus on pitkässä flow-tilassa olemista.

Terapiaa on jäljellä enää muutama käynti, ja olen alkanut pohtia, miten elää ilman terapiaa. Eräänä yönä vajaa viikko sitten heräsin uneen, joka sai minut pohtimaan, miten tulisin pärjäämään ilman terapiaa. Lopulta yöllä, nihkeän hien vallassa oivalsin, että näkemäni uni, johon heräsin, itse asiassa vastasi kysymykseen, jonka oli itselleni esittänyt aikaisemmin. Uni kertoi minulle, etten voi vaikuttaa kaikkeen, ja se minun tulee hyväksyä. Uni vastasi myös, että vaikeita aikoja tulee jatkossakin, mutta selviäisin niistä, koska minulla on vahva yhteys sisimpääni. Yhteys sisimpään on avain mielenrauhaan – kaikki järjestyy. Unessa yhteys itseen oli kuin joisin elämän nektariinia.

Olen keski-iässä oleva nainen, joka on kohdannut niin oman rajallisuuden kuin kuolevaisuuden. Keski-ikä on luonnollisesti vaihe, jossa aletaan olla lähempänä elämän ehtoopuolta kuin syntymää. Syntymä ja kuolema ovat kuitenkin luonnollinen osa elämää. Ikävä kyllä, suomalaisessa yhteiskunnassa syntymä ja kuolema on eristetty sairaalan seinien sisäpuolelle. Ne ovat ikään kuin irrotettu elämästämme.

Olen saattanut läheisiä hautaan, mukaan lukien isäni ja poikani. Olen ollut itse kaksi kertaa oman kuoleman kanssa kasvotusten. Olihan se pelottavaa. Vasta poikani kuoleman kautta olen kyennyt päästämään irti peloista ja muista vaikeista tunteista. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen on ollut välttämätöntä. Luonnollisesti kuolemaan liittyviä asioita ja kysymyksiä olen käynyt läpi myös hoitajana vainajien laittamisen yhteydessä. Arvokkaita kokemuksia näin jälkikäteen ajatellen. Kirjoittaminen on ollut myös yksi tapa käsitellä elämään ja kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Aiheiden käsitteleminen on myös auttanut hälventämään niihin liittyvää mystiikkaa pelon ohella. Syntymä ja kuolema ovat osa elämää, joskin ei lineaarinen (kuten länsimaissa tavataan ajatella) vaan syklinen kehityskulku.

Meitä ei ole luotu tänne vaeltamaan yksin vaan yhdessä. Löytäessäni itseni en ole tuntenut olevani yksin enkä ole kokenut yksinäisyyttä. Yhteys toiseuteen on luonnollistunut itsetuntemuksen myötä. Löytäessäni luottamuksen itseeni on ollut myös helpompi luottaa muihin. Tutustuessani oman muukalaisuuteen itsessäni on auttanut tutustumaan muiden erilaisuuteen ja moninaisuuteen.