Pelon ja dissosiaation

Ehkä näkisit itsevarmuuden ja itsetietoisuuden takana olevat hauraat ja herkät asiat. Ehkäpä olisit nähnyt opiskeluihini aiemmin voimakkaasti vaikuttaneet pelot jotka olen voittanut lopullisesti vasta viimeisen kuluneen vuoden aikana.

Tai sen yhden hetken toisena opiskeluvuotenani yliopiston pihamaalla, kun jäin seisomaan keskelle lumista maata tuolla kyseisellä parkkipaikalla. En ollut enää Opiskelija, olin 6-vuotiaan kehossa. Näen jonkun henkilön kauempana ja olen itse jämähtäneenä paikoilleni. Kuka oikein olet? Tunnenko sinut? Ai, meillä olikin tapaaminen. Niinpä tietysti, ainiin, no nähdään sitten kohta! Orientoidun takaisin hetkeen, kävelen sisään jalat kankeina.

Häpeän

Tai sen tärinän ja pelon kropassani, kun menin opiskeluihini sisältyviin tapaamisiin. Ylipäänsä avata suuni. Kehoni aisti vaaraa joka puolella. Pelkkä tuntematon ihminenkin oli pelottava.

Välillä taistella itseni kanssa todenteolla, että muistan edes oman alani sanaston. Tosin välillä en muista mitään muuta kuin sen oman alani sanaston.

Saattaisit kuulla myös häpeästäni, jota koen välillä kun muistelen tuota aikaa pari vuotta taaksepäin, kun kirjoitin opinnäytetyötäni. Olen ylpeä kyllä paljosta mitä tein ja erityisesti työni aiheesta – ja siitä miten hyvin elämäni olosuhteista huolimatta sen opiskelin. Mutta en siitä, millaisessa tilassa kirjoitin. Kun mietin tuota tilaani, häpeä valtaa minut.

Vuotta aiemmin koko menneisyyteni oli astunut näkyviin. Ja sitten se energia – tuo vuosiksi pakkautunut energia – oli siinä, käsissäni. Yhtäkkiä minussa oli voimaa kuin pienessä tai vähän suuremmassa pitäjässä. Tuntui kun koko potentiaali kymmenen menetetyn vuoden edestä oli käytettävissäni. Se oli erittäin hämmentävää. Eikä vain itselleni vaan muillekin ihmisille. Voin hyvin kuvitella. Meni useampi vuosi että ympärilläni olevat ihmiset oppivat tuntemaan minut uudestaan. Minun elämä oli pysähtynyt siihen vuoteen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja sairastuin.

Kirjoitin siis opinnäytetyötäni samalla kun kroppani purki tuota valtavaa energiaa – olin suorastaan maaninen. Se näkyi jonkin verran viimeisessä kappaleessa – unohdin että olen kirjoittamassa tieteellistä tekstiä. Mutta kuinka paljon kirjoittamisesta senkin kautta opin – paljon.

Unohdetut taidot

Tai ehkä saisit tietää sen, mitä paperille tehtyjen opiskelutehtävien takana on ollut. Näkisit yksinäisyyden, sulkeutuneisuuden, epätoivon ja masennuksen. Jäätyneet aivot, jäätyneen kropan. Omaa aivotoimintaa vastaan taistelun. Omaa kroppaa vastaan taistelun. Sen kadonneen lihasvoiman ja motoriikan. Vuosikausiksi menetetyn luovuuden ja älykkyyden. Itseni. Omanarvon tunteeni. En pystynyt luottamaan edes omaan ajatteluuni. Hermosolut oli lamattu. Lisäksi traumat sulkivat minut tiiviisti kiinni. Tekivät minusta elottoman ja unohdetun – itseltäni. En myöskään ollut 10 vuoteen muistanut, miltä tuntuu kun tuntuu.

Olisit ehkä sattunut näkemään ne hetket, kun valitsin Prisman hyllyn edessä sellaista kynää, jolla pystyn kirjoittamaan. Opettelin tuolloin kirjoittamaan uudestaan omalla käsialallani. Motoriikka ja lihasvoima oli kadonnut jo vuosia aiemmin. Olin kirjoittanut vuosien ajan heiluttaen kynää heiveröisesti paperin pintaa pitkin. Uskotteko miten hirveältä tuntui olla vuosia ilman pitävää otetta kynästä? Kirjoitin silti. Se oli minulle tärkeää.

Kaupan hyllyllä eivät kaikki kynät tietenkään olleet harjoitteluun sopivia. Jotkin olivat sellaisia, että niiden muoto aiheutti fyysistä kipua sormiin. Osa kynistä asettui huonosti käteeni niin, että käsiala ei pysynyt edes kovasti yrittämälläkään samalla rivillä ja kirjaimet eivät piirtyneet loppuun asti.

Pari vuotta meni, ja sain käsialani lopulta takaisin.

Itkuni

Jos suojaukseni pettäisi, saattaisit nähdä minun itkevän. Saattaisit nähdä nauruni, huumorini sekä näkymän hauskojen juttujeni taakse. Huomaisit, että liian lennokkaat jutut eivät enää itseäni tunnin päästä naurata.

Menneisyyteni

Saattaisit myös kavahtaa, jos saisit tietää kaiken menneisyydestäni. Sellaisetkin asiat, joille ei ole sanoja. Saattaisit ehkä pelästyä niin, että lähtisit pois. Jos suojaukseni murtuisi, joutuisit myös näkemään dissosiaatiokohtaukseni. Joutuisit myös näkemään kaikessa karuudessaan sen, millä tavalla menneisyyteeni näkyy vuosikymmeniä myöhemmin tässä ja tänään.

Lyyhistymiseni

Jos suojaukseni pettäisi, näkisit myös raivon. Kuulisit sanat, jotka jäivät sanomatta ja tunteet jotka jäivät tuntematta.

Saattaisit ehkä törmätä minuun silloin kun en ehtisikään sulkea kotioveani kun lyyhistyn eteisen lattialle. Ehkä tietäisit, minkälainen taistelu oli jaksaa sinne eteisen lattialle asti.

Jos suojaukseni pettäisi, pysyisitkö siinä?

Ei voi särkyä

Mitä enää jäisi jäljelle 

Taistelen särkymistä vastaan 

Pitämällä katseen tiukasti eteenpäin 

En katso kehenkään muuhun päin 

En halua lukea kenenkään silmistä mitään

mitä en halua nähdä 

Joten katson eteenpäin rekisteröimättä mitään 

Keskityn vain kävelemiseen tai pakenemiseen

Tai sitten katson 

Näkymättömään ja tulevaisuuteen maalattuna kauniina silmieni edessä

Se on minulle kaikki totta

Silloin kun on 

Sinne minä suuntaan 

Mutta jos uuvun enkä enää muistaisikaan 

Minne minä sitten 

Mitä minä sitten 

Onneksi näkymätön pysyy jos niin haluaa 

Niin on, kun on