Kirjoittaminen on ollut seikkailu. Se on ollut keino etsiä ja löytää ominta itseään. Kirjoittamisen myötä olen ymmärtänyt sanojen voiman.
Lukeminen ja kirjoittaminen ei ollut itsestäänselvyys minulle. Jossakin Traumamatka-kirjoituksessa olen maininnut, että luin aikuisiällä 22-vuotiaana ensimmäisen kirjan, sillä lapsuus- ja nuoruusiässä voimavarani hupenivat selviytymiseen. Mullistavan lukukokemuksen myötä hioin luku- ja kirjoitustaitojani noin kahdeksan vuotta, ja lopulta itsetuntoni riitti hakeutua ensimmäiseen koulutukseen 2000-luvun taitteessa. Syntymälahjana sain onneksi oppimisen ilon ja innokkuuden määrätietoisuuden ja sinnikkyyden ohella.
Seuravana vuosikymmenenä harjoittelin lukemisen ja kirjoittamisen alkeita kouluttautuessani kahteen ammattitutkintoon. Opiskelun myötä karsiutuivat tekstistä rönsyt ja adjektiivit, ja tekstistä alkoi tulla tiiviimpää. Opin sitomaan sanat lauseiksi ja lauseet kappaleiksi myös elämäkertani luonnoksessa. Opintojen, työn ja arjen ruuhkavuosien lomassa kävin psykoterapiaa, jossa käsittelin varhaislapsuudessa kokemiani traumoja. Näin ymmärrykseni lisääntyi, ja vapauduin niin uhrin positiosta kuin muistakin kahleista eli suoja- ja puolustusmekanismeista. Mutta vasta myöhemmin terapian päätyttyä oivalsin kymmenvuotisen uurastukseni hyödyt.
2010-luvulla jatkoin opiskelua. Suoritin sekä psykoterapeuttiset valmiudet että ammattitutkintojen päälle kaksi korkeakoulututkintoa. Korkeakouluopinnot antoivat tietoisemmat välineet luku- ja kirjoitustaitojen kehittämiseen, ja ymmärrys sanan voimasta vahvistui. Jatkuva lukeminen ja kirjoittaminen oli terapian, opintojen, harrastusten ja ystävien sekä matkustelun ohella tutustumista suhteessa itseeni ja ympäröivään maailmaan. Traumat olivat hajottaneet minut identiteettitasoa myöden. Lukeminen ja kirjoittaminen oli oivallinen keino sovitella yhteen levällään olevia minuuden palasia.
Keväällä 2020 väsähdin ja ajauduin sekasortoiseen tilaan sanojeni kanssa. Kadotin palavan innon kirjoittamiseen, ja pelkkä ajatuskin kirjoittamisesta tuntui raskaalta ja ahdistavalta. Olin ja elin selviytymismoodissa. Aloitin työni ohella (taas) opiskella jungilaista analyyttista psykologiaa ja hairahduin vahingossa myös Asiakkaasta kumppaniksi -hankkeeseen. Aloin pohtia uudella tavalla omaa sisintäni ja suhdettani muihin ihmisiin ja maailmaan oman elämäntarinani kautta. Hankkeen kautta sain pontta tallentaa Sofi Oksasen ajatustyyliä mukaillen oman elämäni tarinaa.
Ei, valmista ei tullut. Ei vieläkään. Mutta ei minua ahdista. Päinvastoin. Nyt se kaikki vasta alkaa. Lukeminen ja kirjoittaminen on antoisaa ja voimaannuttavaa. Löysin tarinan muotoilemisen myötä uutta paloa ja intoa.
Jokainen kirja – lukukokemus – on kuin hyvä ystävä tai terapeutti. Hän ei arvostele, mutta antaa oivalluksen välineitä kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Kirjoittamisen myötä löysin omimman ääneni – tapani ilmaista itseäni. Tämänhetkisessä elämäntilanteessa muodostunut tallennus on tullut minusta ulos, tekstiksi. Olen voinut tarkastella itseäni ulkoapäin tekstin kautta.
Olen voinut katsoa, kuinka sulkakynälläni olin muotoillut itselleni ääriviivat.
Olen voinut ilokseni todeta, että vuosien lukemisen ja kirjoittamisen harjoittelun myötä suhde itseeni on muuttunut arvostavammaksi, myötätuntoisemmaksi ja armollisemmaksi – olen omanarvontuntoinen nainen, joka on sinut itsensä ja koko eletyn elämän kanssa. Olen selviytyjä. Kirjoittamisen myötä olen myös omaksunut myönteisemmän minäkuvan.
Viimeisimmät kommentit