On kulunut vuosi siitä, kun toiveikkain mielin aloin avata elämääni ulkopuolisille ja kirjoittaa Traumamatka-blogiin. Reilu vuosi siitä, kun sain elämääni arvokkaita vertaisia, muita traumojen ja dissosiaation kanssa kamppailevia kolhiintuneita sieluja. 

Koin olevani siinä kohdassa matkaani, että pystyin antamaan itsestäni jotain ja mahdollisesti auttamaan siinä samalla toisia. Ehkä myös ajattelin, että kokemani ja tuntemani asiat jollain tavalla selkiytyisivät itsellenikin, kun ne kirjoittaa näkyväksi. Ja niinhän siinä pitkälti kävikin.

Entä nyt sitten? Puoleen vuoteen en ole kyennyt kirjoittamaan sanaakaan. Totaalinen radiohiljaisuus. Kyse ei ole siitä, ettei minulla olisi mitään sanottavaa ja kerrottavaa. Päinvastoin. Kuluneen puolen vuoden ajalta saisi elämästäni kirjoitettua lähes 1000 sivuisen romaanin tai tehtyä kokopitkän elokuvan. Uusi alku: muutto toiselle puolelle Suomea, uusi työpaikka, opiskelujen aloittaminen, lopulta täysi loppuun palaminen ja siinä samalla fyysisen ja psyykkisen voinnin hidas luhistuminen.  Ajatukset ja tuntemukset risteilevät lähestulkoon valon nopeudella pääni sisällä. Siellä ne kuitenkin kiltisti pysyvät. Olen sulkeutunut kuin simpukka kuoreensa.

Näin minulle usein käy. Kun eteen tulee haastavia elämäntilanteita, stressiä ja vaikeuksia, minä hiljenen. Etäännyn ja etäännytän muut. Itsestäni ja tunteistani puhuminen ja kirjoittaminen on ollut minulle aina tuskastuttavan vaikeaa.  Olen aloittanut lukemattomia päiväkirjoja vuosien varrella. Ne ovat joko jääneet muutaman sivun jälkeen tyhjiksi, päätyneet kuvaamaan vallitsevaa säätilaa tai sitten sivut on raivon vimmalla revitty ja poltettu.

Järjetön itsekritiikki ja kontrolli; eihän noin voi kukaan sanoa, kirjoittaa, ajatella, tuntea. Ei väliä, vaikka se ei koskaan paljastuisi kenellekään muulle kuin itselle. Mutta ehkä se juuri onkin pahinta, paljastua itselle. Ja onhan sulkeutuminen ja hiljaisuus tietysti vanha tuttu selviytymismekanismi. Jos siitä ei puhu, sitä ei varmastikaan ole tapahtunut.

Aina ei ole helppoa, ei todellakaan. Rankkoja vaiheita mahtuu jokaisen matkaan. Matka kuitenkin jatkuu, meillä kaikilla. Etiäpäin, sanoi mummo lumessa, ja sitä rataa. Ehkä ne kadonneet sanatkin jossain vaiheessa taas löytyvät.