Miltä tuntuu, kun luonto on täynnä valoa, värejä ja elämää, mutta sisällä on vain väsymystä, itsevihaa ja tyhjyyttä? Tämä teksti on yritykseni pukea sanoiksi siihen liittyvä kipu, ja toisaalta löytää sisältäni armollisuutta. 

 

Olen taas uponnut masennuksen ja itseinhon harmaaseen pumpuliin. Miksi tänne putoaminen onkaan niin helppoa?  Menneisyyteni takia tuntuu turvalliselta luopua rutiineista ja itsestäni huolehtimisesta, onhan juuri se minulle tuttua. Vaikeampina hetkinä luovun itsestäni pala palalta; irroitan ilonaiheistani, toiveistani, arjestani ja rakkaista ihmisistäni. Laskut kasautuvat pinoiksi, vastaamattomia viestejä on liioittelematta kymmenen ja kodissa näyttää riehuneen pienehkö trombi. Tämä kehitys on minulle niin luonnollista- ikään kuin laskisin itsestäni palan kerrallaan pehmeään syliin.

Lohduttava syksy- apaattinen Sofia

Ulkona on suosikkivuodenaikani ja kypsien omenien makea, maanläheinen tuoksu kulkeutuu nytkin nenääni. Taivas on sininen, auringonvalo on oranssimpi, eikä paista enää suoraan silmiin. Jossain metsän laitamilla, järven reunoilla puut muuttavat muotoaan. Olen aina rakastanut niiden väriä muuttavia, leijailevia lehtiä. Lokkien huomasin jo lähteneen kerrostalojen katoilta, se tuntui suloisen haikealta. Aktiivisen ulkoilun sijaan olen lyhyitä kävelyjä lukuunottamatta istunut koko syksyn sisällä makoillen ja lähinnä selaten puhelintani päämäärättömästi. En jaksa nostaa itseäni sohvalta. Haluaisin juosta ja iloita, mutta voimani eivät vain enää riitä siihen. Haalin usein kesäisin liikaa tekemistä ja vastaan turhankin optimistisesti ihmisten vaatimuksiin ja toiveisiin. Lopulta kaadun kuorman alle ja pysyn pitkin syksyä maassa, odotan hautautuvani sammaleeseen. Kesä ei ylipäätään vastaa minun rauhallista ja lempeänhämärää sielunmaisemaani. Polttavan auringon sijaan maisemaani valaisevat tuikut ja alkavan pimeyden viimeinen valo.

”Miten olet taas tässä tilanteessa?”

Kamalinta on, että olen vihainen itselleni. “Miten olet taas päästänyt itsesi tähän tilanteeseen”, kysyy kylmä ja viiltävä ääni sisälläni. Selvästikin ääni kuuluu äidilleni, kuten yleensäkin tällaisten kommenttien kohdalla on. Ei ole kuitenkaan ollut yhtä, näkyvää porttia, josta olen päättänyt astua sisään tähän hetkeen ja tähän mielenmaisemaan. Portteja on todellisuudessa ollut monia, ja olen kävellyt niistä tietämättä, mihin portit lopulta johtavat. En myöskään tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olen kulkenut jatkuvasti suurella sisulla eteenpäin tietämättä tarkalleen, minne menen ja lopulta lienee vääjäämätöntä astua polulta harhaan. Sellainen on toipumiseni rakenne; suuria rohkeuden askelia ja niitä seuraavia pieniä ja suuria harha-askelia. Suuria voittoja ja niitä seuraavia suuria kipuja ja tahmeita aikoja. Sellainen on ylipäätään minun mieleni malli.

Onko ketään kotona?

Viime aikoina en ole ollut läsnä kehossani, en ole läsnä edes päässäni. Liikun koko ajan ajatuksissa ja teoissa joka suuntaan. Mielenrauha tuntuu kovin kaukaiselta muistolta ja viime keväinen luovuus ja pirskahtelu ovat haavemaailmaa. Kirjoittaminenkaan ei oikein onnistu, sillä kirjoittaminenhan, jos joku, vaatii minulta läsnäoloa. Tekstini ovat minulle kehossani ja ympärilläni tapahtuvien pienien lepatusten havainnointia ja kuvaamista. Nyt mieleni täyttävät tulvivat muistot, äitini kriittiset sanat vuosikymmenien takaa, pelot, tulevaisuuden skenaariot ja eri osieni hädänalaiset pienet piipittävät äänet. En kestä pienintäkään hetkeä yksin, mutten myöskään juurikaan kykene turvalliseen yhteyteen muiden kanssa. Jos pysähdyn kaksin ajatuksieni kanssa, mieleni tarjoaa minulle kammottavan katalogin arvostelua, kipua, muistoja, itseinhoa ja häpeää.

Kehoni lähettää vahvaa viestiä siitä, että olen äärimmäisen uupunut. Olen totaalisesti ylitettänyt rajani.  En kaipaisi enää ankaruutta, en julmia sanoja itseltäni. Yritetään siis päinvastaista: 

Rakas Sofia, 

Viime ajat ovat olleet sinulle haastavat. Ymmärrän, että kaipaat lepoa.  Kaipaat lempeyttä, kaipaat selkeyttä. Tiedäthän, että sinulla on lupa tarjota hyvää itsellesi milloin vain? Lepääminen ja itselleen rakkauden tarjoaminen eivät koskaan ole väärin. Sinun ei tarvitse olla tehokas, sinun ei tarvitse olla toipunut. Liikumme omassa tahdissamme; joskus eteen ja joskus hieman taaksepäin. <3