Millaista arki on kun tuntuu, että elämältä viedään pohja. Arki muuttuu kun voimat loppuu  ja masennus iskee. Se on kuin iskettäisiin märkä rätti vasten kasvoja.

Se ensimmäinen isku tuli jo kun odotin kuopustamme, liki 5 vuotta sitten kun unettomuus hiipi elämääni. Sen jälkeen sillä märällä rätillä on isketty poskelta toiselle kerta toisensa jälkeen, yhä uudelleen ja uudelleen.

KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN

Kun voimani loppuivat, unettomuus sai lopulta  niskalenkin ja jouduin jäämään pois työelämästä, ensin se tuntui helpottavalta, sai vihdoin levätä ja työn tuomat paineet helpottivat. Mutta pian koin, että elämältä putosi pohja, ei ole arjen kiinnekohtaa, ei ole työyhteisön tuomaa iloa tai selvää päiväjärjestystä. Pitkään jaksoin kuitenkin sinnitellä, mutta näin jälkeenpäin mietittynä sinnittelinkö liian pitkään, jos olisin jäänyt aiemmin pois töistä olisiko tilanne nyt eri. Toisaalta, sen miettiminen ei auta mitään, kun ei voi tietää. 

Jatkuva univaje ja väsymys pahentaa selvästä masennustani ja eristää mut kotiin. Itku on herkässä ja kaikki tunteet pinnassa. Vireystilat vaihtelee koko ajan. Toimivaa hoitoa ei ole vielä löytynyt, masennus on ja pysyy. Tietenkin välillä on helpompia päiviä, mut välillä tuntuu, että musertuu sen epätoivon alle, että tää ei vaan lopu koskaan. Ja lisää ongelmia tulee, joista ei yksin osaa selvitä; nukkuminen on yksi elämän elinehto, mutta niin on myös syöminen. Kun syöminen aiheuttaa valtavaa ahdistusta eikä se enää onnistu, se alkaa eristämään entisestään. Se eristää mut yhä tiukemmin kotiin, pois sosialisista suhteista. 

DISSOSIAATIO EI AINA AUTA ASIAA

Menneet asiat tulee välähdyksinä  mieleen ja sitä on välillä mahdotonta sietää, ne asiat on ihan liian kipeitä. On niin väärin, että joudun kokemaan kaiken sen paskan uudelleen, eikö se silloin ollut jo tarpeeksi. Ei vissiin. Vaikea traumamuisto ykstyiskohtaisuuksineen kun tulee mieleen se pistää ajatukset ihan sekaisin ja ottaa kaikesta vallan. Ne on todella rankkoja kohtia arjessa, mutta kait niilläkin on jokin tarkoitus ja merkitys, pakkohan se on olla. Vielä kun oppisin hallitsemaan niitä, niin ne voisi olla helpompi kestää eikä aina menisi elämä hetkeksi ihan nurin, mutta opettelen sitä vielä.

Disso tuo mukanaan paljon ongelmia; muistot valvottavat ja pelottavat, estävät mua menemästä kauppaan ja pelkään sosiaalisia tilanteita sen takia. Masennuksen hoitoon ei tahdo löytyä apua, koska se johtuu traumamuistoista ja niiden kestämättömyydestä, varmaan. Se aiheuttaa aistiharhoja, jotka pahimmillaan johtaa syömishäiriön syntyyn. 

Mutta nyt varmaan on se oikea aika näille, mieli tajuaa, että nyt on korkea aika käydä tämä kaikki läpi, jotta voin elää loppuelämäni sitten tasapainoisemmin. Toisaalta on hyvä, että traumamuistot palailee mieleen, niin niitä pystyy alka käsittelemään ja joskus voi jopa oppia elämään niiden kanssa.

Toivon, että sairastuminen ja menneisyyteni ei tulevaisuudessa määrittele mua. Kun olen tästä suosta rämpinyt itseni kuiville, haluan palata työhöni, haluan auttaa muita.

HÄPEÄÄ MELKEIN KAIKESTA

Olen kokenut valtavaa häpeää sairastumisestani. Häpeää siitä, että joku on saanut tietää mitä mulle on tapahtunut. Tämä häpeä ehkä alkaa hellittää otettaan minusta siis se, että ihmiset tietää, koska mulle on ihan hirveän tärkeää, että näistä asioista puhutaan, että näihin kaltoinkohteluihin voidaan puuttua ja lapset ja nuoret saisivat ajoissa avun, jottei tarvitsisi aikuisena kantaa tätä häpeää.

Eniten hävettää oma saamattomuus ja se, että näin kauan on mennyt aikaa, enkä vieläkään pysty töihin tai normaaliin elämään. Olen edelleen sairauslomalla, olen edelleen jumissa kotona. On todella luuseriolo. Jostain syystä määrittelen oman tärkeyden ja pystyvyyden siihen, että sit olen hyvä, kun pystyn töihin. Mut eihän se niin ole, vaikka saikun jatkuminen pitkään olikin niin valtava pettymys. Olisin halunnut jo pystyä töihin!

Mutta ymmärrän senkin, ettei musta töihin vielä ole, pitää antaa vielä aikaa itselle toipua. Mutta aika iso epätoivo on välillä, ettei tästä oikeasti tule mitään, en toivu ikinä! Tai jos toivun, niin pystynkö enää tekemään rakastamaani työtä. Ihan vain omaa olemassaoloanikin häpeän nyt. Syitä häpeään on lukuisia, niistä voisi kirjoittaa joskus ihan erikseen, miten sekin kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

MITEN TÄN SAA LOPPUMAAN

Sitä tulee mietittyä usein. Jos vain päätän, että huomenna olen reipas ja iloinen, huomenna olen hyvä äiti, joka ei hermostu lapsille ja jaksan siivota ja laitampa jotain hyvää ruokaa koko perheelle. Hienoja ajatuksia, mutta kun se huominen tulee ja unta on yöllä takana 3 tuntia pätkissä, siinä ei ole ilo ylimmillään, eikä todellakaan jaksa ajatellakaan siivoamista tai aterioiden valmistamista. Pitää keskittyä pysymään kasassa. 

Aina en ole pysynyt kasassa, romahduksia on tullut ja olen päätynyt epätoivoisiin hätähuutoihin keinottomuudessani. Kun masennus on liian syvää, silloin ei todellakaan näe sinne huomiseen, kun ei vain ole voimia enää. Siinä epätoivossa ei enää mieti mitää järkevää, vain sitä omaa tuskaa ja kuinka sen saa loppumaan, mutta silloin olen saanut ajoissa avun siihen hetkeen ja päätynyt osastolle, pakkohoitoonkin. 

Kumpa tää kaikki oiskin niistä omista päätöksistä kiinni. Voin yrittää päättää tänään jotain, mutta huomenna tilanne voi olla täysin erilainen, olo voi olla todella paljon huonompi tai parempi. Koskaan en voi tietää millainen päivä on huomenna. 

MAAILMA SILTI JATKAA PYÖRIMISTÄÄN JA MENEE ETEENPÄIN

Aina tulee se seuraava päivä, oli se sit hyvä tai huono. Ainoa mitä arjessa pakko jaksaa, on hengittäminen, sen avulla pääsee siihen seuraavaan hetkeen. Elämässäni on onneksi niitä ihania asioita, paljonkin, jotka myös kannattelevat.

“Oot surullinen ahdistuksissasi, sä tunnet olosi heikoksi. Susta tuntuu, että kaikki paha on niin suurta edessäsi, miten ikinä selviäisit kun tulevaisuus näyttää huonolta jo valmiiksi. Luulet muuttuneesi taakaksi, et uskalla pyytää apua läheisiltäsi, ehkä luulet ettei susta välitettäisi. Jokin sua silti elossa pitää, ehkä se on tahto päihitää kaikki tää, sä et halua ajatuksilles hävitä, jotka huutavat valheita pään sisällä. “ (SUSA , susamusiikki insta ja fb.)

Kuuntelen paljon musiikkia ja se on mulle yksi toivonlähde ja lohtukin; Yllä on sanoja SUSAn biisistä “Et halua hävitä” https://youtu.be/hcbgiOFLti0  Siinä on koskettavat sanat elämän vaikeista ajoista ja siitä epätoivosta mikä niihin liittyy, mutta samalla se antaa toivoa, kun en halua hävitä, haluan vielä jaksaa jatkaa. 

Kommentoi onko Sinulla millaisia keinoja selvitä arjesta ja sen tuomista vaihtelevista oloista? Mikä sinulle antaa toivoa?