Tänä yönä ikkunani takana jyrätään maahan uutta asfalttia. Koneiden äänet tunkeutuvat kaikkialle kodissani. Jyrinä työntyy talon rakenteita pitkin luokseni, luihin ja ytimiin, kehoon, pään sisälle, kaikkialle. En voi paeta ääntä minnekään, jos en lähde pois kodistani. Se aiheuttaa ahdistusta. Tunnetta että en voi vaikuttaa asioihin. Tunnetta että en voi paeta tuota ääntä. En voi suojautua. En ole omassa kodissani turvassa.

Nuo äänet rikkovat rauhaani. Ne häiritsevät taukoamatta ilman että voin tehdä mitään. Haluaisin sulkea ne pois tietoisuudestani. Yritän viedä huomioni muualle, jotta en kuulisi. Mutta en voi. Unta on turha odottaa. 

Tämä ahdistus on tuttua muutenkin, pitkän ajan takaa, toisessa ajassa ja paikassa. Syyt olivat erilaiset, mutta jotain samaa siinä oli. Ympäristössä tapahtuu asioita, jotka lävistävät minutkin. En voi paeta sitä ilmapiiriä, joka ympärilläni on. Välillä jotain kiehahtaa esiin pinnan alta. Se on pelottavaa. Olen varuillani, kaikki ovat varuillaan ja se kaikki on normaalia. Siinä täytyy vain elää. Kukaan ei oikein osaa, mutta silti kukaan ei hae apua.  Miksi kukaan ei hae apua, miksi kukaan ei auta? 

Se koti, joka oli ympärilläni, piirtyi myös kehoni jokaiseen soluun. Koti ei tunnu kodilta, jos siellä pitää paeta jotakin. Jos siellä ei ole turvassa eikä kukaan tule lähelle ja ota syliin. Jos kukaan ei sano, minä olen tässä, ei ole mitään hätää. Jos kukaan ei ole läsnä, kun olisin tarvinnut. 

Tämä tunne on sietämätön. On kuin joku yrittäisi kaivaa kotini perustuksiltaan. Ääni jatkuu ja jatkuu. 

Mutta kukaan ei katso kohti ja kukaan ei puhu. Eikö kukaan muu kuule, vaikka omat korvani ovat särkyä tästä huudosta. Onko se totta vai ei? Huutokin voi jähmettyä, se on kuin Edvard Munchin maalaus. Silloin sitä ei kuule, mutta sen näkee ja aistii, se leviää kaikkialle ja tukahduttaa voimallaan. Katsomme kaikki toistemme ohi, joudumme unohtamaan ja työntämään pois sen minkä tiedämme.  

Kaikki on ikään kuin tavallista, mutta ei ollenkaan. Se mitä ei voi kohdata ei ole tavallista. Se on jotain sietämätöntä. Silloin hiljaisuuskaan ei ole kevyttä ja hoitavaa vaan ahdistava tukehduttava peitto. 

Jos kokemuksille ei ole sanoja, niitä on vaikeaa kertoa. Mutta minä yritän. Maalaan sanoille juuret ja muotoilen rautalangasta sen vankilan, joka minua sitoo. Sitten otan sakset käteeni. 

Näen ikkunoissa valoja, kaikki muutkaan eivät nuku tässä metelissä. Mutta olemme omissa lokeroissamme, betonilaatikoissamme, meillä ei ole muuta yhteyttä kuin verhojen takaa kajastava valo. Päätän avata ikkunan, päätän jäädä seuraamaan välillämme kulkevaa katua. Katson mitä siellä liikkuu. Ehkä vielä joku toinenkin ilmestyy ikkunaansa, kurkottaa ulos.  

Mutta sitä en voi vielä tietää. Annan tien välissämme elää läpi yötä, joka kulkee kohti aamua, seison yksin ikkunassani ja tunnustelen kasvoillani tuulenvirettä. Joskus meteli vielä vaimenee. Niin aina ennen pitkää käy, vaikka sitä ei uskoisikaan tässä hetkessä.