Jaan elämästäni terapiassa, vertaisilleni, läheisilleni ja näissäkin kirjoituksissa, mutta vain minä elän tätä henkilökohtaisessa helvetissäni.
Herään aamulla ahdistukseen. Eikö unien jälkeen pitäisi olla rauhallinen, mutta kuitenkin virkeä ja piristynyt olo? Otan rauhoittavan ennen kuin edes yritän tehdä mitään. Lasken paljonko syke, kuuntelen onko sydämen rytmi tasainen, kantaako jalat, huimaako, miksi taas on aivosumua, miksi johonkin paikkaan koskee, mitä öinen painajainen halusi kertoa. Käyn vessassa ja ihmettelen, että kaikesta huolimatta selvisin. Palaan sänkyyn, selaan kännykkää, pelaan jotain yksinkertaista peliä ja kuuntelen äänikirjaa tai podcastia. En tunne nälkää, mutta tiedän, että pitäisi syödä, koska kakkostyypin diabetes. Mikään ei tapahdu luonnostaan ilman harkintaa. Syön puuroa, että heti aamusta ei tulisi syyllisyyttä. Tosin pieni nokare vege Floraa pitäisi varmaan korvata jollain terveellisemmällä, mutta en pysty sekoittamaan puuroon mitään mikä muuttaa puuron väriä tai koostumusta. Haluaisin ajatella pääasia, että syön jotain. Aina pitää ruoskia itseä ja antaa mahdollisuus myös muille siihen, kertomalla kuinka päin helvettiä mun ruokavaliokin on. Syön usein aamupalaa sängyssä, ehkä ei pitäisi, mutta saan ainakin pienen mahdollisuuden rauhoittua ja orientoitua päivään.
Pukeudun rennosti jos ei ole mitään menoa. Ai niin, aamua värittää myös jännitys jos joudun kohtaamaan ihmisiä päivänmittaan. Lataudun henkisesti ja hengitän syvään. Tänään esimerkiksi jääkaapinkorjaaja ilmoitti tulostaan ja heti siitä alkoi ahdistus ja paniikki kasvamaan. Käyn mielessäni läpi tilanteen alkaen siitä kun ovikello soi, tervehdin tietysti reippaasti, mutta mitä teen sitten? Selaanko sohvalla kännykkää, katsonko telkkaria, siivoilenko paikkoja? Huoh, onkohan jääkaapissa nuutuneita vihanneksia tai muuta roskaa? Hävettää. Mietin olenko jotenkin itse aiheuttanut rikkoutumisen. Tosin olen kuullut, että tässä uudessa talossa muillakin on uudet kodinkoneet hajonneet. Minun perusasetukset on niin, että minä olen aina syyllinen. En rauhoitu vaikka tilanne ohi. Nyt jään jännittämään milloin uusi jääkaappi tuodaan. Infoan huoltomiestä, että voisivatko kuljettajat laittaa viestiä, koska en yleensä vastaa outoihin numeroihin. Toivon olevani mahdollisimman vähän haitaksi.
Pitäisi laittaa ruokaa, mutta mitä, kun mikään ei taaskaan maistu. Toisaalta en jaksaisi tehdäkään mitään. Minulla on usein kaupassa kuvitelmia miten suunnittelen ruokalistan viikoksi ja teen terveellistä ruokaa itse, välttäen valmisruokia. Olen tilannut niin paljon hamppareita ja pizzoja ettei se ole enää mitään erikoista, että tänään on herkkupäivä. Koitan pitää ruokarytmiä yllä, että ei tarvitse kokea syyllisyyttä diabeteshoitajalla. Ahmiminen on vähentynyt, mutta sokerikoukku on ollut taas useamman kuukauden. Liikunta ei todellakaan ole lisääntynyt. Tähän kaikkeen liittyy epämääräistä pelkoa syyllisyyttä häpeää. Muistan lapsuuden köyhyyttä, kun aina ei edes ollut ruokaa. Olin laiha ja aneeminen. Nyt olen ylipainoinen laiska löllö. Kukaan muu ei minua arvostele, vain minä itse.
Jotenkin olen päässyt päivän iltaan ja yöhön. En tunne väsymystä, en mene sänkyyn. Makaan sohvalla ja katson telkkaria kunnes nukahdan. Herään yöllä jossain vaiheessa ja menen sänkyyn. Jos olen onnekas niin nukkuminen jatkuu. Välillä kuitenkin valveudun, varsinkin jos olen nähnyt painajaista.
Tämä kaikki on raskasta. Olen kaikkialla muualla kuin sietoikkunassa suurimman osan ajasta. Voisi luulla, että kun on eläkkeellä niin elämän voi tehdä mieleisekseen, mutta tässä onkin esteenä ne syyt miksi olen eläkkeellä. Minulla on kroonisia kipuja ja ptsd. Terapeutti vetäisi aika syvään henkeä, kun sanoin ettei minulla ole vakavaa sairautta ja silti en pysty tekemään asioita. Hän sanoi, että ptsd on vakava sairaus. Itseasiassa niin on ja haittaa elämää oireillessaan todella paljon, tuo tullessaan jopa itsetuhoa. Monesti ajatukset pelkästään saa mielen aivan kippuraan; miksi halusin kuolla vaikka olin jäänyt henkiin, miksi viimeinen ajatukseni ennen pimeyttä koski lapsiani ja kuitenkin olen ollut poissa heidänkin elämästään. Tällaisia ristiriitaisuuksia on muitakin, joita en ymmärrä, ja ei välttämättä yleisesti muutkaan. Sen verran kuitenkin olen päästänyt irti, että ymmärrän traumakokemukseni olleen niin raju, että aivoni ikään kuin kärähti, ja asetuksia on vaikea päivittää.
Mikään tästä ei näy aktiivisesti päällepäin, tämä on minun henkilökohtainen helvettini.