Pojan kuolemasta on kulunut aikaa lähes kolme vuotta ja kolme kuukautta. Vasta viime vuoden keväällä aloin päästä pala palalta kiinni varsinaiseen suruun. Samanaikaisesti kamppailen edelleen myös ylisukupolvisten suremattomien surujeni kanssa. Olen alkanut havahtua todellisuuteen, jossa edelleen suoritan elämääni kuin veturi, jonka piipusta tupruaa paksu savu. Eteenpäin pääsen, mutta maisemat vaihtuvat verkkaan. Jumitan. On kuin minussa jotkin salvat olisivat jumissa, en pääse kunnolla eteenpäin. Pahimmat höyryt on päästetty ilmoille, mutta polttoaine alkaa loppua, taas kerran.

Suorittamisen opin jo lapsuudessani. Täytin viisikymmentä vuotta helmikuussa, ja huomasin valmistuneeni suorittamisen mestariksi. Rauhallisessa elämäntilanteessa olen alkanut havahtua siihen, että jos jatkan elämääni edelleen suorittamisen moodissa, se on takuuvarma tapa polttaa itseni loppuun. Kun avasin pari viikkoa sitten kalenterin, totuus valui näköaistin välityksellä tajuntaani – vapaa-aikanikin on suorittamista.

Parhaillani ahmin ensimmäistä suomeksi löytämääni teosta polyvagaaliteoriasta. Aikaisemmin tähän liittyvä tietoni on karttunut suomenkielisistä artikkeleista ja loput englanninkielisistä tuotoksista. Teosta lukiessa tajusin, että kehoni on dorsaalis-vagaalisessa eli lamaantumisen tilassa (dissosiaatio), tai toisaalta kehoni voi olla ylivirittynyt, ”taistele tai pakene” -tilassa. Suorittaminen ja asioiden ylianalysointi itseasiassa pitävät yllä tätä tilaa. Nukkuminen on heikkoa. Nukun yöt käytännössä kahden–kolmen tunnin pätkissä. Olen kokeillut hengitysharjoituksia ja meditointia, mutta nekään eivät ole auttaneet minua palautumaan eikä vakautumaan kehon tasolla.

Pojan kuoleman jälkeen analysoiminen, asioiden selittäminen ja eskapismi ovat olleet välttämättömiä. Elämä on ollut suhteellisen rauhallista viimeisen noin kahden vuoden ajan. Huomaan, ettei selkäytimeeni hitsautunut suojautumismekanismi toimi enää. Etsin vastauksia uusista näkökulmista. Kiitos tästä kuuluu Kira Poutasen kirjoittamalle kirjalle Surun kartta, jonka luin jouluna. Teoksen innoittamana aloin tutkia ja selvittää kehodialektista lähestymistapaa, psykofyysistä psykoterapiaa, hahmoterapiaa ja biomekaanista kraniosakraaliterapiaa sekä osteopatiaa.

Kehoni resonoi. Se viestii minulle jotakin, mitä en ymmärrä. Sanallistaminen ja analysointi pitävät yllä ylivirittynyttä tilaani. Kehoni puhuu minulle vierasta kieltä. Tunteet toimivat jonkinlaisina kompasseina, mutta märehdin märehtimästä päästyä, ja kierrän kehää kuin koira, joka juoksee kiinni omaa häntäänsä. Typerää. Välineet ovat ennenkin loppuneet kesken, mutta tällä kertaa, minun ei tarvitse hajota, kuten aikaisemmin. Voin etsiä terapeutin, jos toisenkin ja lähteä uteliaana uudelle tutkimusmatkalle kohti itseä.

Milleniumin ensimmäisen vuosikymmenen kestävä psykoanalyyttinen psykoterapia toimi, ja oli tarpeellinen, jotta kykenin konstruoimaan lapsuuteni traumaattiset kokemukset jonkinlaiseksi synteesiksi. Yltiöpäisen järkeistämisen myönteinen puoli on se, että voin pitää pääni veden pinnalla kuin ongen siimassa kiinni olevan valko-oranssinen styroksisen kellukkeen. Jännitys piilee siinä, milloin uppoaa. Onkiessa jännitys on myönteinen, omassa elämässä tilanne on myös kuluttava.

Koronavuodet ja Ukrainan sota ovat kulkeneet taustalla ja vaikuttaneet osaltaan kuluneen kahden vuoden aikana myös enemmän tai vähemmän arjessa ja taustalla. Pelolle on turha antaa pikkusormea, se lupaa varmasti viedä koko käden. Pidän pääni kylmänä, kuten istuva presidentti Sauli Niinistökin toteaa.

Toistan toistamista päästyä, että muistaisin olla armollinen itselleni. Suon itselleni myötätuntoisen katseen ja taputan olkapäätäni – kyllä tämä tästä! Olen selvinnyt psyykkisesti ja fyysisesti hengissä reilut viisikymmentä vuotta ylisukupolvisen väkivallan ja traumojen keskellä. On toki uutta oppia elämään elämää keskellä arkea, jossa eivät päihteet ja väkivalta esiinny arjen näyttämöllä. Mutta rohkeus ja uteliaisuus jollekin uudelle antaa mahdollisuuksia löytää jotain aivan muuta.