EI TIETOA MIHIN MENOSSA

Olen nyt asunut uudessa kaupungissa vajaa pari kuukautta. Kun katson hieman taaksepäin ja muistelen viimeisiä viikkoja ennen tänne muuttoa, en ymmärrä miten kestin sen psyykkisen ja fyysisen paineen. Tuo välitila, jossa takana päin on jo takana, mutta edessä päin vasta edessä, tuntui hirveältä puristukselta. En muista edes, mitä kaikkea päässäni on tapahtunut, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. On kuitenkin erityisesti yksi lause, jonka avulla kykenin edes pienesti luomaan jonkinlaista löyhyyttä kokemalleni puristukselle ja tulevaan muutokseen:

“Tapahtuu mitä tapahtuu, mutta näin on hyvä”

Lähdin tuntemattomaan, eikä minulla ollut mitään käsitystä mihin olen menossa. En kyennyt nojaamaan mielikuvissa oikein mihinkään tai kehenkään, koska en tunne kaupunkia enkä yhtäkään ihmistä. Sen vuoksi on ollut valtavan iso tuki, että avohoitoa on pystytty muuton jälkeen jatkamaan etävastaanotoilla siihen asti, kunnes hoitojärjestelyt lähtevät täällä käyntiin. Nyt loppuviikosta minulla on ensimmäinen hoitoneuvottelu täällä, ja se jännittää.

On iso onni, että terapiani maantieteellisen sijainnin vuoksi pystyn jatkamaan sitä täältä käsin ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Iso paino harteilta terapian jatkon kannalta tippui myös, kun terapialle myönnettiin nyt jatko vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena.

Kyseinen kuntoutus myönnettiin terapian lisäksi myös psykofyysiseen fysioterapiaan, joka käynnistyy ensi viikolla. Kun hoidolliset järjestelyt järjestyivät näin sujuvasti, on energiaa vapautunut siihen, että olen pystynyt käyttämään voimavarojani arjen asioiden sujumiseen. Lisäksi on vain pitänyt antaa aikaa sen sulatteluun, että ylipäänsä olen vihdoin täällä. Kaikki tuntuu edelleen aika epätodellista ja näin varmasti vielä jonkin aikaa.

MUUTTOPÄIVÄN JÄLKEEN

Itse muutto oli vastoin odotuksiani nopein muutto, jonka olen ikinä tehnyt. Ystäväni auttoi minua järjestämällä apukädet kantamaan tavarat. Koko omaisuuteni mahtui yhteen isoon kuomuperäkärryyn, ja muutaman tunnin kuluttua olin koirieni ja tavaroideni kanssa uudessa kaksiossani.

Muistan hyvin ensimmäisen illan. Istuin sohvalla ja ihmettelin täällä kaikkea tapahtunutta. Olin helpottunut, mutta äärimmäisen väsynyt ja uupunut. Onneksi koirani ovat olleet täällä kanssani turvana ensimmäisestä tunnista lähtien.

Se, että 14 vuoden odotuksen jälkeen olin tässä kaupungissa uudessa kodissa, oli aluksi niin epätodellista, että se meni jokaisen osani käsityskyvyn yli. Muuttoa seuraavana päivänä onneksi tulikin jo sovittu tukipuhelu aiemmasta kaupungista. Yhdessä hoitajan kanssa realisoimme huumorin tuella tätä minusta niin absurdilta tuntunutta elämänmuutosta, ja tämä oli juuri se mitä tarvitsin tuolloin. Heräsin hetken ajaksi kuin unesta. Kuulin muutakin kuin oman pääni ajatukset, ja se maadoitti.

Päässäni tapahtui seuraavien päivien aikana niin paljon, että suorastaan pelkäsin meneväni johonkin psykoosiin. Tiesin kyllä järjellä ja kokemuksesta hyvin mistä oli kyse: äärimmäinen kuormitus vaan nyt sekoitti erityisen lujasti päätä, osiani ja niiden tunteita ja ajatuksia. Oli vaikea saada yhtään mistään kiinni tai hahmottaa mitään ympärillä tai itsessä. Pää oli raskas kuin kivi. Välillä sain voimattomuuskohtauksia, jossa menin yhtäkkiä niin alivireäksi, että fyysiset voimat ikään kuin valahtivat hetkessä kuin tuhka tuuleen. Tuolloin en oikein jaksanut muuta kuin maata sängyssä kunnes olo helpottui ja voimat palautuivat ja jaksoin taas nousta.

PIKKUHILJAA ARJEN PALASIIN TARTTUMISTA

Aloitin arjen pikkuhiljaa pala kerrallaan. Koirien kanssa ulkoilu on auttanut hahmottamaan asuinaluetta. Nopeasti oli todettava, että sika säkissä -tyyliin valitsemani asuinpaikka oli mennyt kyllä niin nappiin kuin voisi sokeana mistään mitään tietämättä mennä.

Ovesta ulos ja takapihalle kävelemällä pääsen koirieni kanssa suoraan loputtoman kokoiselta tuntuvaan metsään. Asuntokin on minulle ja koirille ihanteellinen. Paikka on myös asuinalueena hyvä, tämän tiedon olin sentään etukäteen selvittänyt. Halusin muuttaa varmasti turvalliselle alueelle. Kolmen päivän kuluttua muutosta sain lopulta itseni raahattua ensimmäisen kerran lähikauppaan. Voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle kotoa kauppaan lähteminen oli valtava ponnistus.

Seuraavien päivien tavoitteena oli etsiä bussipysäkki, ladata bussisovellus, etsiä apteekki ja iso kauppa. Tämän jälkeen otin uudeksi tavoitteeksi lähteä keskustaan bussilla ja etsiä valmiiksi rautatieasema seuraavan viikon terapiakäyntiä varten. Pieniä asioita, mutta kuitenkin niin suuria. Olin asettanut riman alas jo ennen muuttoa: ensimmäisten päivien ainoa suunnitelma oli etsiä kauppa, muulla ei niin väliä.

EI MIKÄÄN KATASTROFI

Kaikki ei alkuun levähtänytkään niin kuin olin pelännyt. Olin valmistautunut kaikkeen, niin hyvään ja pahaan. Nukkuminen ei edelleenkään ole helppoa, ja tiskit kasaantuvat vuoreksi. Kauppa-asioiden hoitaminen vaatii ponnisteluja ja monesti venyy. Olen kuitenkin jotenkin ne saanut aina lopulta hoidettua. En erinomaisesti, enkä edes hyvin, mutta kuitenkin kohtalaisesti.  Olen saanut nyt tehtyä aiempaa enemmän pitkiä lenkkejä koirien kanssa. Se on helpompaa nyt, kun takapihalta alkaa metsä, jossa on lukematon määrä valmiiksi ajettuja talviliikuntapolkuja. Linja-autolla kahden koiran kanssa liikkuminenkin on osoittautunut ihan sujuvaksi tavaksi liikkua, eikä muita vaihtoehtoja edes olisi.

Saan siis ainakin suurimmasta osasta pakollisista asioista pidettyä jollain tavalla kiinni. Se tuntuu siltä, että vetelisin useista naruista. Kun vedän yhdestä narusta, toinen naru on sillä aikaa jo karannut. Tuntuu, kuin toimisin oman pääni sekä arjen toimieni kanssa kuin erikseen omista lokeroista käsin.

Kun olen käynyt koiralenkillä ja tulen kotiin, onkin se pian jo unohtunut, ja olen jo seuraavassa lokerossa seuraavan asian kanssa. Se mitä lokerossa on, hahmottuu hetken kuluttua tai myöhemmin. Saatan jäädä istua ihmettelemään sohvalle tai haahuilenkin jo ympäri asuntoa kävelemällä vailla ajatusta siitä mitä olen tekemässä tai aion seuraavaksi tehdä. Haahuilu on ehkä kuvaavin sana jonka olen tälle toiminnalle keksinyt.

Joskus taas alan tekemään montaa asia yhtä aikaa. Pöydälle on avattu kirja valmiiksi ja tarkoituksenani olisi alkaa lukea. Sitten muistankin yhden asian mikä piti kirjoittaa muistivihkoon ylös. Tuossa välissä tuo muistettava asia on unohtunut, ja olen lähtenyt täyttämään pyykkikonetta. Sitten alankin leikkimään perässäni kulkevan koirani kanssa, jonka jälkeen mieleeni tulee nurkassa oleva jumppapallo ja fysioterapiaharjoitteet. Saatan alkaa jumppaamaan, tai sitten en.

 

VIREYSTILAN VAIHTELUIDEN KUORMITTAVUUS

Arki on kaaosta ja jäykkää – mikään mitä teen tai suunnittelen ei ole joustavaa. Kun saan jonkun toiminnon mukaan arkeen, siihen kuluva energia on monesti jostain muusta pois. Ongelmia tuottaa myös vireystilan hyppelyt ylös ja alas. Ja erityisesti se, että tilat jäävät pitkäksi aikaa päälle. Joskus menen niin ylivireäksi, että pää ja kroppa ei yrittämälläkään rauhoitu.

Saatan jäädä kokonaisen päivän ajaksi oloon, jota kuvaa hyvin seuraava: ikään kuin nousuhumala ja laskuhumala vaihtelisivat minussa vuorotellen niin, että vireystila ei laske enää takaisin alas, vaan vaihtelee edestakaisin kuin vieteri. Nuo päälle jäävät tilat on todella kuormittavia.

Nämä tilat jäävät päälle usein esimerkiksi silloin, kun olen ollut tavallista enemmän sosiaalisesti aktiivinen. Toisin sanoen: kun minulla on ollut mukavaa ajanviettoa ystävien kanssa, johon on kuulunut paljon aistivirikettä eli keskustelua ja naurua, ylivireys jää päälle enkä rauhoitu. Käyn ihan kierroksilla, en saa nukuttua, ja nauran omille jutuilleni ja sähläämisille. Niin teen toki muutenkin, ja onhan itselle nauraminen myös valtavan iso voimavara ja hallitsenkin tuon taidon erinomaisesti.

Pitkään jatkuessa ja samalla ajatusten juostessa kuitenkin ylivireys vie ihan hirveästi energiaa. Analysoin ja pohdin tuolloin myös perinpohjaisesti itsekseni jokaista asiaa mitä teen. Kirjoitan pääni sisällä päiväni kulusta, askareista, tekemisistä ja valinnoista jonkinlaista väitöskirjaa. Toisessa ääripäässä on kuitenkin alivireystilat, jossa olinkin suurimman osan viime vuodesta.

Pitkän jatkuneen ylivireyden jälkeen alivireyteen tippuminen tuntuu hetken aikaa melkein jopa helpottavalta, koska pää ja kroppa hiljenee vihdoin. Mutta jos alivireä tila jatkuu, on toimintakyky kuitenkin pian taas todella huono, en pääse sängystä ylös ja ajatukset on synkkiä. Kumpikin ääripää haittaa toimimista ja pärjäämistä. En muista milloin oloni on viimeksi ollut normaali. Juuri nyt en kuitenkaan tavoittele normaalia, vaan sitä, että ääripäävaihtelu tasoittuisi.

Ylivireydessä, stressissä ja ylipäänsä kuormittavissa tilanteissa aistiärsykkeet saattavat lisäksi mennä jaksamisen ja sietokyvyn yli niin, että pyykinpesukoneenkin ääni on minulle liikaa, kuten myös koiran tassujen rapina laminaattia vasten. Kun auringon valo on nyt kevään tullessa lisääntynyt, huomaan tämänkin nostavan oloa ylivireäksi. Verhot ja aurinkolasit onneksi auttavat valoärsykkeiden vaimentamisessa.

TOIVE VOINNIN KOHENEMISESTA

Toivon, että joku päivä tämä vaihtelu tasoittuisi. Tuntuu lohduttomalta, kun ei pysty keskittymään, uupuu nopeasti ja mikään ei ole varmaa tai tasaista. On vaikea sitoutua mihinkään tekemiseen tai sen suunnitteluun, kun ikinä ei voi tietää mikä hetki voimat loppuu. Toivon, että syksyyn mennessä tämä kaikki olisi tasaantunut niin, että pystyisin jatkamaan opiskelujani. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, mutta samaan aikaan pelkään, että syksy tulee liian nopeasti. Kaipaan oman alan opiskeluja, ja vanhojen kirjojen selailu lisää ikävää. Bussin ikkunasta yliopiston ohi kulkiessa olen myös tunnistanut haalarien väristä oman alani kanssaopiskelijoita. Olisin siellä itsekin vaikka heti, jos voisin ja jos se olisi vain tahdonvoimasta kiinni. Toivon, että syksyllä voimia siihen jo olisi.

 

 

en sure sitä että olen nyt kaukana

suren sitä miten syvistä vesistä lähdin

kun juna ohittaa tuon kaupungin

saan vihdoin itse mennä ohi  jatkaa junan mukana

katson junasta poistuu ihmisiä joita läheiset vastassa

mietin millaista olisi ollut

jos joskus joku olisi minuakin ollut vastassa

pidän silti junista

vaikka itse jumittaisi ja huono olo 

joku kuljettaa puolestani määränpäähän

vaikka asemalla läheisiään ikkunasta hyvästelevät ihmiset

liikuttavat minussa surua

muistan että parin tunnin kuluttua minuakin on joku vastassa 

minua on vastassa vapaus

Saada itse valita millä asemalla jäädä pois

minun ei tarvitse

vastata perustella antaa puhua neuvoa luovuttaa olla

kenellekään yhtään mitään

en tunne vielä ketään

enkä missä olen taikka mihin menossa

mutta tunnen täällä on jotain

välitöntä välittävää rehellistä rauhallista 

en tiedä vielä mitä

mutta ei minun tarvitsekaan

tunnehan minut tännekin ohjasi