Olen kasvanut hyvin työ-ja opiskelukeskeisessä kulttuurissa. Työ on tärkeää ja siihen pitää pystyä, aina. Tai näin mää oon asian ymmärtänyt ja rivien välistä tulkinnut. Vaativuus on seurannut mua mun koko elämän.

Ei ollut hyvä asia saada nuorena ja kouluttamattomana lapsi, ei ja sain siitä palautetta. Silloin päätin, että minähän pystyn opiskelemaan ja työhön vaikka mulla lapsi onkin. Niinhän minä pystyinkin, mut en voi sanoa, että se oi ollu helppoa. Luin ensin koulunkäyntiavustajaksi oppisopimuksella, sen jälkeen toimin yrittäjänä muutaman vuoden. Sen elämänkohdan päätyttyä, aloin taas opiskelemaan haaveammattiani ja minusta tulikin kohta lähihoitaja. Sain heti valmistuttuani töitä. Tänä aikana syntyi toinen, kolmas ja neljäs lapsi. Ja sitten vielä se viideskin.

TYÖHÖNPALUUN PAINE

Töihinpaluu on ollu mun haave, toive ja tavoite siitä asti kun jäin sieltä pois. Hetkittäin tulee kohtia, kun ymmärrän, etten ole työkuntoinen nyt, esimerkiksi reilu vuosi sitten sähköhoidon aikaan, tiesin, etten vaativaan työhöni vielä pystyisi. Mutta jostain syystä siitä on tullut taas kovastikin iso päähänpinttymä, pakko päästä takaisin töihin! 

Paine palata töihin on kova enkä edes tiedä mistä se paine tulee. Olen alkanu miettimään, että onko sitä töihinpaluun painetta minun ulkopuolella. Ei ehkä, ainakaan enää niinkään. Se paine takaisin töihin tulee minusta, minä luon itelleni kovan tarpeen palata töihin. Mutta miksi?

Ajattelen, että mun pitää jotenki selitellä ja perustella sitä etten ole vielä työkuntoinen. Mutta tässäkin, tarviinko niitä perusteluja vain itselleni? Tarviiko niitä loppujen lopuksi kukaan muu ja tarviinko minäkään. Yksi ihana vertainen sanoi ihan vasta mulle, että pitäis antaa sen työn nyt vain olla ja antaa itselleni lupa olla sairaslomalla, koska sitten vasta voisin alkaa toipumaan. Jos vaan luopuisin nyt siitä ajatuksesta, että mun pitää olla työmaalla n. 2kk kuluttua ja keskittyisin siihen, että mulla on lupa olla  kotona ja toipua tästä kaikesta mitä viime vuosien aikana on tullut esille, opetella nukkumaan ja keskittyä itseeni. Tuntuu, vaan hirveän vaikealta ajatukselta, että ajattelisin itseäni tässä.

Jossain sisälläni tiedän tai enemmänkin pelkään, etten pärjää vielä töissä. Jossain sisimmässäni tiedän, etten pysty vielä töihin. Häpeä, se iskee kans kiinni ja lujaa. Häpeän kun en ole vieläkään työkuntoinen ja toiset joutuvat tekemään mun työt. Häpeän sitä kun tässä on tullut kaikenlaista mutkaa matkaa, josta en ole omin voimin selvinnyt. Hävettää myös palata töihin, kun oon näin kauan ollu pois sieltä. Usko omaan osaamiseeni horjuu aika paljonkin välillä.

Jos joku ystävistäni olisi tässä tilanteessa, sanoisin hänelle ettei kannata kiirehtiä, olet tärkeämpi kuin yksikään työ.

vaatimukset sisälläni

Vaatimukset taitavat tulla nykyään kuitenki minusta itsestäni. Huomaan asettavani itselleni välillä niin korkeita vaatimuksia, että kaadun niiden alle. Epäilen, että se tulee sieltä menneisyydestä. Oli pakko olla vahva, oli pakko kestää se kaikki paska. Ja niin on nytkin, koitan varmaan vaatimalla itseltäni suuria, hallita oloja ja niiden vaihtelua. 

Entä jos antaisin itselleni vain aikaa toipua, luvan olla vielä keskeneräisellä matkalla kohti helpompaa aikaa, siten pääsen nopeiten työkuntoonkin.

 

Mitä tapahtuu, jos palaan liian aikaisin? Putoanko rymisten korkealta ja kovaa, sen jälkeen olen entistä isommilla haavoilla ja niiden haavojen parantamiseen menee taas kauan. Vai onko mahollista, että jopa pärjäisin, selviäisin tehtävistä ja saisin onnistumisen kokemuksia. Sitä ei voi tietää kuin kokeilemalla. 

Tavoitteita on pitänyt miettiä paljon tässä viime kuukausien ja viikkojen aikana, enkä ole keksinyt mitään muuta tavoitetta kuin töihin paluun. Siitä on sanottu, että se on hyvä tavoite, mutta pienempiä välitavoitteita pitäisi olla ennen sitä.

Tunteet töihin paluusta menee siis ihan laidasta laitaan. Haluan sinne ja mun pitää pystyä jo palaamaan ja samalla en ole valmis vielä ja tiedän, että se oottaa kyllä mua.

 

Pidän jatkossakin tavoiteena palata rakastaamani työhön, se milloin se tapahtuu sitä en vielä tiiä. Haluan uskoa, että saan apua tämän asian kanssa sitten kun sen aika on ja tukea päästäkseni tähän tavoitteeseen.  Ensin tarvitsen pienemmän tavoitteen, jään sitä miettimään vielä, mutta ennen sitä on aikaa vielä hetki ajatella minua, tutustua minuun ja luoda uutta, eheämpää itseä.