Normaali, mitä se on? 

Tiesitkö, että jo neurologisen, sosiaalisen ja kognitiivisen normaaliuden kategoriaan luokitelluilla ihmisillä on perustavanlaatuisesti toisistaan eroavia tapoja kokea ja ajatella? Toiset meistä elävät vahvasti visuaalisessa sisäisessä maailmassa: he näkevät ajatuksensa kuvina, tai jopa elokuvan muodossa. Toisten päivää siivittää jatkuva sisäinen monologi, toisten ajattelu on taas niin abstraktia että sitä on miltei mahdotonta edes pyrkiä kuvailemaan. Toisten mieli kutoo automaattisesti hienovaraista syy-seurausyhteyksien verkostoa, rakentaa muistilinnakkeita tai punoo monimutkaisia narratiiveja yksittäisten mielikuvien ympärille. Kun laajennetaan skaalaa tarkastelemaan koko ihmisyyden kirjoa, aukeaa näistä vielä lukematon määrä yksilöllisiä sovelluksia, joihin vaikuttaa valtava määrä muuttujia perimästä, ympäristöstä ja olosuhteista resilienssiin ja puhtaaseen onnenkantamoiseen. Joskus ihmettelen, kuinka lainkaan ymmärrämme toisiamme. Miten voimme edes harkita tietävämme, mitä on normaali?

Minulle normaali on sitä, että en tiedä. Tai on ainakin ollut.

Muistan miltä tuntui, kun ensimmäisen kerran ymmärsin, että en tiedä kuka olen. Koska en tiennyt, koin koko elämäni ja olemassaoloni olevan valheellista. Ja valehteleminen on väärin. Joka kerta kun avasin suuni, olin potentiaalinen valehtelija. Silti jatkoin epätodellista olemassa olemistani, enhän tiennyt muustakaan. Olin samaan aikaan kiveä ja hiekkaa, jähmettynyt ja vailla muotoa. Muistan tuijottaneeni peiliin ja miettineeni, tunnistavatko muut ihmiset kuvasta itsensä, vai tuntuuko ehkä kaikista tällaiselta. Nykyään minä ja kuvajaiseni olemme jo varovaisen tuttavallisissa väleissä keskenämme, tai näin ainakin toivon.

Puutteellinen yhteys mielen, kehon ja tunteiden välillä vaikeuttaa olemassaoloa peilin lisäksi myös suhteessa muihin ihmisiin. Kun dissosiaatio on kehittynyt suojaamaan psyykeä traumasta muistuttavilta vuorovaikutuskokemuksilta, läsnäolo toiselle ihmiselle voi olla jatkuvaa kamppailua. Eräässä parisuhteessa mieleni ei kestänyt enää kumppanin arvostelevaa puhetta, ja yhtäkkiä lakkasin vain kokonaan kuulemasta hänen ääntään. Hetki oli niin konkreettinen, että muistan ohimennen miettineeni sainko ehkä aivoverenvuodon. En saanut, joten jatkoin eteenpäin ajattelematta asiaa, vaikka jouduin ponnistelemaan joka päivä erottaakseni kumppanini puheesta sanoja. Siitä tuli normaalia, osa arkeani.

En juurikaan tunne yhteyttä myöskään ihmisiin ja yhteisöihin ympärilläni, silti olen empaattinen ja koen tärkeäksi ymmärtää ja auttaa. En tiedä, mitä ovat normaaleiksi koetut siteet vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin. Monet varmaankin kokevat minut osaksi verkostoaan, mutta minä en näe itseäni osana mitään. Olen irrallani, koditon, juureton. Osaan kuitenkin kaivata tuota yhteyttä kipeästi, koska sen jättämä tyhjyys on liian musta ja syvä. Se on ehkä minulle normaalia, mutta se ei ole oikein.

yhteinen ihmisyys – uusi normaali?

Tosiasiassa meillä ei ole yhtä normaalia, eikä normaali ole yhtä kuin hyvä, toimiva tai oikeudenmukainen. Meillä on vain omat kokemuksemme, ja ne ovat syvästi ja kompleksisesti yksilöllisiä. Sen sijaan, että pyrkisimme määrittämään mikä on normaalia tai epänormaalia, olisi hedelmällisempää pysähtyä kuuntelemaan itseämme ja toisiamme ilman ennakkokäsityksiä. Kokemusten kautta kohtaaminen on vaikeaa yhteiskunnassa, joka esittää meille lukemattomia vaatimuksia erilaisiin määritelmiin ja luokitteluihin sopeutumisesta. Onkin usein sanottu, että ihmistä kohtaava mielenterveyden järkkyminen on normaali reaktio häntä ympäröiviin kestämättömiin olosuhteisiin. Kyseessä on siis yhteiskunnan häiriötila, ei yksilön. Yksilöinä meitä ei yhdistä yhteinen normaalius, vaan ihmisyys. Ihmisyys on kuin spektri ilman ääripäitä, se kietoo yhteyteensä meidät kaikki.