Mistä minä tietäisin mikä on parasta mulle just nyt? Aivot huutaa montaa eri mielipidettä. Kroppa kaipaa yhtä mielipidettä. Tää on vaan niin sekavaa kaikki.

Mun pitäs tehä päätöksiä, jotka koskevat mun hyvinvointia ja tukevat samalla mun jaksamista. Mun oma tavoite on aika selkeä; haluan töihin! En kehtaa enää teettää töitäni enää toisella. Halusin aikanaan itse tuohon asemaan työelämässä ja kun sen saavutin, romahdin. Nyt on vain pakko päästä jaloilleni takaisin. Jotenkin.

Ammattiauttajat täällä sanoo, et hoito on otettava vastaan mun itseni takia. Siihen mää en oo valmis vielä, en koe, että minulla olisi mitään väliä, siis minulla minulle. Mulla on varmaankin merkitys äitinä lapsille, vaimona, siskona, tyttärenä, tätinä ja ystävänä.  Mut minulle minulla ei ole mitään merkitystä. 

Se tekee avun vastaanottamisesta vaikeeta. Otanko avun vastaan nyt vain muiden takia ja ootan, et se kohta tulee, milloin alan ajattelemaan toipumista itselleni parhaaksi.

Elämä on jotenki pysähdyksissä nyt. Kivikossa kiipeämistä

PÄÄTÖKSIÄ JA ÄKKIÄ!

Mun pitäis just nyt osata tehä päätöksiä jatkohoidon suhteen ja vain mulle, muahan tässä hoidetaan. Lähdenkö toiseen paikkaan, missä asiantuntemus on huippuluokkaa syömishäiriöiden hoidossa, mutta ollen samalla enemmän eristyksessä, kauempana perheestä VAI lähdenkö kotiin sinnittelemään ja jaksamaan. 

Mun pieni järjenhiven minussa sanoo, et nyt on aika ottaa kaikki apu vastaan ja antautua niille järkyttävillekin tunteille, mitä se tuo tullessaan. 

Mut se toinen osa, onko se sit teini, jolla niitä syömisongelmia on, sanoo, et “älä lähe, älä vielä päästä irti”. Tottahan se on; tää syöminen on hallinnut mua vai mää sitä, en tiedä. 

Mut se tuntuu niin turvalliselta. Saan hyvänolon ja hallinnantunnetta nälästä ja siitä, että minä päätän mitä syön ja milloin. Minä määrään minua.

Ja hoitoon suostuminen ja sitoutuminen veisi nuo hallinnan tunteet. Ne “narut” kiskottaisiin käsistäni väkisin. Hajoaisinko? Olisiko sen sit hyvä tapahtua turvallisissa olosuhteissa?

Olisin menossa vapaaehtoisesti hoitoon, joten voin “puhaltaa pelin poikki” oikeestaan milloin vain. Tai näin ainakin kuvittelen; jos en sielläkään pysty syömään ja sitoutumaan, ne päästää mut kotiin. Mene ja tiedä.

TÄÄ EI PITÄIS OLLA NÄIN VAIKEETA

Tiiän, et tässä kunnossa musta ei ole pitkään eläjäksi, ainakaan elämään hyvää elämää, sellaista kuin haluisin. Olla ennen kaikkea äiti ja vaimo. Mut suurin tavoitteeni on silti päästä töihin ja tehdä itse omat työni ja haastaa itseäni siinä, se on mun tavoite ja haave; päästä auttamaan muita! 

Ehkä tuon saavuttamiseen tarvitaan nyt jonkinlainen nuijalla lyönti, nyrkillä pöytään, et “perkele” nyt et anna periksi! Nyt otat vastaan kaiken tarjotun avun.

Ja pääni laittaa hanttiin; mun hallinnantunne viedään samalla. Mitä saan tilalle?

MIKÄ ON LOPULTA VAHVUUTTA

Ehkä se vaan on niin, et kun en sitä päätöstä pysty ite tekemään, muut sanelevat sen mulle. Puoliso, ystävät ja ammattihenkilöstö on sitä mieltä, että mun “syömishäiriö” on hoidettava nyt kuntoon. Taivunko heidän tahtoon, kun itse en osaa päättää.

Näinhän se varmastikin on, mutta mulla on samalla tunne, ettei kukaan voi ymmärtää mitä on päästää irti ja antautua muiden autettavaksi. Olen koko elämäni pärjännyt ja auttanu ite itteeni ja nyt en muka siihen pysty. Se on ihan helvetin vaikeaa.

Mut se varmaan nyt on tehtävä. Otan tilalle muita kiinnekohtia mihin tarrautua, kun yhtä revitään irti musta. Työhönpaluu motivoi, just nyt jotain mun osaa eniten, luen vaikka kvtessiä sit, johon ohjaan keskittymistä samalla. Tai kirjoitan päiväkirjaani vieläkin ahkerammin. Tai voisi vaikka alkaa taas juoksemaan (mut se ei taida olla se mulle tarkoitettu hyvä vaihtoehto nyt).

Haluaisin pitää läheiseni etäämpänä tästä. Siihen ajaa mua ehkä eniten häpeä. Häpeä voimattomuudesta ja epäonnistumisesta. Häpeä ulkonäöstä. Häpeä siitä, etten ollutkaan riittävän vahva!

Vai onko se sitä vahvuutta, että nyt ottaa avun vastaan vaikka se sattuu ja repii sieluni palasiksi. Taas. Mut jos vaikka lopputulos olisi hyvä. Niinkuin yksi hoitaja sanoi; “muutoksesta voi seurata jotain hyvääkin”

Ehkä astun tuntemattomaan ja katson tän kortin, mitä se tuo.