Hetken rauha
Kun olin osastojakson jälkeen ollu muutaman päivän kotona huomasin rauhoittuvani. Mun angstaava teiniosa on jättäny mut rauhaan. Koin, että suuri tulipalo pääni sisällä oli sammunut hiillokseen asti, mulla on päiviä kun ei ahdista ja voin edes hieman nähdä mikä on se normaali minä, jolla on hetken hyvä olla ja saan nauttia perheeni seurasta.
En voi sanoa, että elän nyt ihanassa vaaleanpunaisessa pilvilinnassa, jossa kaikki on onnellista ja hyvin, ei, mutta se hirveä ahdistavan puristava tunne on hellittänyt otettaan, ainakin nyt.
Ootte varmaan kuullut ja nähnyt kuvaa sietoikkunasta. Huomaan nyt, että sen mun sietoikkuna on ehkä hieman kasvanut, enkä ihan niin herkästi nyt pompi ylivireyden ja alivireyden puolilla, ainakaan koko aikaa.
Arjen rutiinit ovat muuttuneet. Enää ei ole useita terapiakäyntejä viikossa, ei lääkärikäyntejä tai palavereja mistään. Ei painetta kyläilyyn tai että pitäisi pystyä olemaan ylipäätään sosiaalinen. Olen miettinyt, että sillä on puolensa ja puolensa; toisaalta on hyvä, että saa olla omassa rauhassa ja totaalisen eristäytyneenä, mutta tekeekö se kuitenkaan hyvää pitemmän päälle tästä kaikesta toipumisen suhteen? Olisiko sellainen tasainen sosiaalinen altistus, mikä tavallisestikin on, kuitenki parempi kuin tämä kokonaisvaltainen kotielo?
yksin kaikkien tunteiden kanssa
Aika herkästi kuitenkin putoan sieltä siedettävästä, kohtuullisen hyvästäkin olosta pois. Siihen tarvitaan vain yksi ahdistava puhelu tai hankala asia, joka pitäisi saada hoidettua ja tämä nostaa ahdistuksen voimakkaana pintaan ja se saattaa mut raiteilta heti. Tässä tuleekin vastaan tämän poikkeusajan erittäin huono puoli; olen yksin. Ei ole terapeuttia kenelle laittaa edes viestiä, ei ole nyt sellaista ammattihenkilöä keneen voisi nyt turvata oman pahan olon kohdatessa, silloin on selvittävä niistä vaikeista tunteista ihan omin voimin. Ja näissä kohdissa dissosiaatio ottaa valtaa, en osaa hallita olotilaani vaan lähden purkamaan ahdistusta johonkin epäterveeseen.
Olen saanut jatkaa psykofyysistä fysioterapiaa osastohoidon loppumisen jälkeen ja koen sen todella tarpeelliseksi ja hyväksi nyt. Tämä on vielä alussa ja käynnit nostaa ahdistustilat helposti esiin, mutta uskon sen kuitenkin olevan hyödyllinen mulle ja luulen, että käynneistä saan apua tähän kohtaan, kun kaikki keskusteluterapiat on tauolla. Saan avaimia jännittyneisyyden kahleista vapautumiseen. Toiveikkaana jatkan tätä polkua.
Tämä arjen rauhallinen tahti sopii tähän kohtaan elämääni hyvin. Nyt on hyvä aika kuunnella maadoitus- ja rentoutusharjoituksia, OM-laulua ja opetella hengittämällä rauhoittamaan oloa.
Tuntuu välillä, että mulla on kiire oppia kaikki ennen kuin tää poikkeustila on ohi ja hiillokseen sammunut tulipalo sisällä syttyy uudelleen, alan dissoilemaan ja ahdistus tulee takaisin vuoren kokoisena. Jos putoan ryminällä alas täältä paremmasta olosta, silloin on oltava jo valmiina itsellä työkaluja sen kaiken hallitsemiseksi, jos vieläkin olen yksin.
Kommentoi miten sinä koet tämän poikkeusajan, onko sulla erityisiä selviytymiskeinoja vaikeista oloista nyt vai tuntuuko sustakin tää poikkeustila normaalilta?
Viimeisimmät kommentit