Olin 13-vuotias, kun oivalsin astuneeni liian suuriin saappaisiin. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin koen edelleen ajoittain tallustavani liian suurilla saappailla – Mission impossible.
Muistan, kun juoksuaskelin pakenin lapsuudenkodistani sukkasillani naapuriin. Oli luminen talvi, vain taivas oli osoittamassa tietä puiden latvojen lomasta. Lapsena jäin vaille riittävää ohjausta, tukea ja kannustusta. Useimmat meistä saavat ympärilleen huolta pitävät vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja muut sukulaiset ja ystävät, jotka parhaan kykynsä mukaisesti ohjaavat ja tukevat vanhempia heidän kasvatustehtävässä. Meidän ylisukupolvisessa tarinassa ei ole ollut näin onnekasta.
Terapian myötä olen kulkenut pitkän tien sisimpääni, jotta olen voinut saada onnellisen lapsuuden, kuten Tommi Hellstenkin kirjoittaa. Osaan tyynnyttää sisäisen lapseni, kun hän kärsii tai olo on muuten levoton. Aikuisten läheisteni sisäistä lasta en kykene tyynnyttämään, vaikka kuinka siihen olisin halukas. Toisaalta olen siihen tehtävään liian lähellä.
Miltä sinusta tuntuisi, kun vuosia kestäneiden vaikeuksien myötä (aikuinen) lapsesi tekee itsemurhan? Miltä sinusta tuntuisi olla lapsesi rinnalla viimeiset hetket, ennen kuin hän lopulta siirtyy tuonpuoleiseen? Miltä sinusta tuntuisi, jos toinen läheinen yrittää myös itsemurhaa, mutta jääkin henkiin – vammoineen päivineen? Ei siis päättynyt tämä keskeneräinen tarina siihen, että isoisäni teki itsemurhan, että isäni kuoli kahdeksan vuotta sitten, tai että poikani teki itsemurhan. Ei riitä, että kannan kehossani ja mielessäni näitä ylisukupolvisia kokemuksia, kun kaikki se monelle läheiselleni ylisukupolvinen tiedostamaton aines jyllää nykypäivän elämäni näyttämöllä tavalla tai toisella.
Toinen läheinen ihminen yritti itsemurhaa lähes päivälleen yhdeksän kuukautta poikani itsemurhan jälkeen. Hän oli ollut itsetuhoinen jo pitkään, mutta volyymit kasvoivat poikani itsemurhan jälkeen. Viimeiset kuukaudet olivat juoksemista hänen perässään, jotta voitaisiin estää hänen itsemurhansa. Kauheimpina viikkona istuimme päivystyksessä kolme kertaa. Vajaa vuorokausi ennen hänen vakavaa itsemurhayritystä istuimme kaksi kertaa päivystyslääkärin vastaanotolla samana päivänä, minä jälkimmäisessä sessiossa kuusi tuntia. Hän jäi päivystykseen yöksi, mutta käveli sieltä ulos 31.7. noin kello 2:30 yöllä. Poliisi löysi hänet kerrostalon edestä tokkurassa samana aamuna kello kuuden aikaan; tästä kuulin myöhemmin. Pari päivää vakavan itsemurhayrityksen jälkeen menin tapahtumapaikalle. Minulla oli eräänlainen pakonomainen tarve selvittää paikanpäällä teho-osaston lääkäreiden ja poliisin puheet. Miten kaikki tapahtui? Kyykistyin kuivuneiden verilammikoiden kohdalla. Hän oli hypännyt joko palotikkailta tai katolta alas, se oli loikka eikä pudotus, koska niin kaukana pudotuspaikka oli kerrostalon seinästä. Poimin läheiseni irronneet hampaat käsilaukkuuni. Nousin ylös, ja lähdin kävelemään kotiin päin. Aurinko paistoi kirkkaasti. Muistan, kun silmiäni kirveli elokuun alun auringon kirkkaus, ja kyyneleet.
Pakahdutin itkuni syvälle sisimpääni ja pinnistelin hymyn huulille, verhosin kokemukseni tapahtuneesta tragediasta – minun arkipäiväinen elämä. Kyynelille tulee aikansa ja paikkansa. Minun elämä on monelle ohi kulkevalle vierasta. Korkeintaan he katselevat sitä elokuvien kautta tai romaanin kansien väliin kirjoitetusta.
Tuosta tragediasta on aikaa noin yhdeksän kuukautta. Kuluneet yhdeksän kuukautta on ollut kuin olisin synnyttänyt esikoista. Olen joutunut taistelemaan paremman palvelujärjestelmän puolesta. Elämäni missio on katkaista ylisukupolvinen helvetti. Pahimpien tilanteiden äärellä koen itseni ja missioni naiiviksi ja idealistiseksi. Vaikka käytännössä idealismini karisi jalkoihini jo yli viisitoista vuotta sitten. Silti jatkan, kun en osaa enkä voi heittää pyyhettä kehään. Olen laatinut muistutuksia terveydenhuoltoon, olen kirjoittanut aluehallintoviranomaisille. Uhkailevaan sävyyn kirjoittanut psykiatriaankin itsemurhaa yrittäneen hoitavalle lääkärille. Mitä on jäänyt käteen? Koen, että minua on ensimmäistä kertaa kuultu ja nähty omaisena tässä elämäni helvetissä. Enää en ole yksin. Aivan kuin olisi alkamassa jotain uutta, vai lieneekö absurdi sisäinen idealisti kuiskimassa taas korvaani. Olosuhteet ympärilläni jatkuvat kuten ennenkin. Läheiset, ympärilläni olevat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän kipeitä ja toimivat ylisukupolvisten tiedostamattomien voimien ohjaamina. Rajat näille toiminnoille luovat poliisi ja terveydenhuolto, en minä. Jos asettuisin tulilinjalle, menettäisin todennäköisesti henkeni – niin itsetuhoinen en ole. Itseasiassa itsetuhoisuuteni on väistymässä, teen työtä vahvasti elämän voimien puolelta – olen nähnyt tarpeeksi kuolemaa. Elämä on pyhä! Joskaan en pidä sitä itsestäänselvyytenä tällä elämän kokemuksella – elämä pitää nöyränä.
Nykypäivän kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi. Tiedän sosiaalialan asiantuntijana, että jos kirjoittaisin “väärin” asioita, voin olla itse syytettynä kunnianloukkauksesta tai muusta. Toisaalta jos se on tarkoitus, niin se on pientä sen rinnalla, että olen menettänyt lapseni itsemurhalle. Alati uuden äärellä olen sananvapauden edessä. Tosin, tuntuu sekin väärältä, että pahoinvoivat henkilöt voivat tehdä mitä huvittaa, vaikka uhata enemmän tai vähemmän itsensä ja/tai muiden terveyttä ja/tai elämää. Lähesteni toimesta sanansäiläni voi yhtä äkkiä olla tuomarin puntaroitavana. Meno kaikkineen on spontaania ja impulsiivista. Kuolleista läheisistä minun on helpompi löytää vainajien muistoa kunnioittavat sanat, ja samaan aikaan voin kirjoittaa raadollisesti kipeistä ja vaietuista aiheista. Elävien läheisteni kanssa toimiessa pätevät toisenlaiset lait. Missä on sija läheisen/omaisen kokemukselle? Missä on se kuuluisa keskitie, tai kohtuus?
Elän valtavien dilemmojen keskellä. Silti jokin sisälläni sanoo, että mikään ei muutu, jos tiedostamattomia tuhoisia toimintatapoja ei tuoda näkyväksi ja kyseenalaisteta. Olen matkalla kohti tuntematonta – kuten lapsena juostessani sukkasilla lumella.
Edelleen taistelen yhteisen, inhimillisemmän palvelujärjestelmän puolesta, ja teen töitä sukupolvelta toiselle kiertävän kielteisen kehän katkaisemiseksi.
Toivon, että elämäni aikana laivan kokka ehtii kääntyä sen verran kohti uusia ulappoja, että ehdin nähdä aamuauringon nousevan. Silloin tiedän, että on aikani levätä.
Viimeisimmät kommentit