Jäähyväiset isälle

en osannut löytää sisältäni turvallisuutta

Suojelin sinua ja teitä aikuisuuteeni asti pelkästä rakkaudesta. Ehkä myös omasta häpeästä. Siitä häpeästä mitä minulle oli tehty, ja missä minä elin. Siitä häpeästä, kuka minä olin. Ja se mitä kutsuin lapsuudeksi, oli ja on minulle edelleen jokin normaali. En tiennyt paremmasta, enkä tiedä tunnetasolla edelleenkään mitä lapsuuteen olisi pitänyt kuulua. Minulla ei ole aavistustakaan mitä turva ja lohtu ovat. Minä olen kehittynyt olosuhteissa joissa selvittiin taistelellen ja omilla selviytymiskeinoilla. Suurinta osaa niistä käytän edelleen.  

Muistan joskus vuosia sitten mitä häpeää, vihaa, ahdistusta tunsin siitä, kun olin kertonut hoidossani turvattomuuden tunteestani. Useammat ammattilaiset painottivat sisäistä turvallisuuden tunnetta, muistuttivat aina että turvallisuuden on lähdettävä itsestä. Yritä löytää se itsestäsi, älä ulkopuolelta! Niinhän se on. Ja täysin totta. Mutta minä syyllistin, häpesin itseäni, kun en sitä löytänyt. Häpesin että koen jatkuvaa turvattomuutta.

Eikä minulla ole edelleenkään aavistustakaan mitä sisäinen turvallisuudentunne on. Mutta silloin en tiennyt miksi en sitä tiennyt, miksi en etsimälläkään löytänyt.

saako traumatisoitunut kiintyä?

Silloin etsin loputtomiin vikoja itsestäni kirjoittamalla ja kaivelemalla päätäni vihkokaupalla. Jälkeenpäin se tuntuu aika surulliselta, kun tänä päivänä näen sen tytön tuolloisessa kuntoutuspaikassa itsensä kadottaneena. Yritin etsiä itsestäni syitä, miksi pelkään, miksi tunnen niin kuin tunnen, ja miksi toimin niin kuin toimin. Yritin kirjoittaa itseäni terveeksi.

Kiintyähän ei saisi, koska minulle tehtiin jo alussa selväksi aikaraja kuntoutumiselleni. “Ettei tapahtuisi mitään kiintymistä” minulle sanottiin.

Tottakai tämä tarkoitti minulle myös sitä, että minussa on jotain hävettävää. Kiinnyn ihmisiin. Olin oppinut ettei niin ollut hyvä. Opin ettei niin ollut hyvä edelleenkään. Sen lisäksi, että kiintyminen ei ole hyvä, se oli myös kiellettyä ja jotain hävettävää myös ulkopuolisista.

 Nurinkurista on se, että käyn tällä hetkellä traumapsykoterapiassa jossa kiintymyssuhde on erittäinkin oleellinen käsite. Josta minulla on kuitenkin vielä kokonainen oppimäärä edessä.  Edelleen kyseessä on käsite, jota en pysty helposti edes ääneen sanomaan. Pystyn kuitenkin kirjoittamaan, ja hyvä niin. Se on luontainen tapa ilmaista itseäni.

turvallisuus ja itsetuhoisuus

Kun joskus sairastumiseni alkuvuosina, aikuisuuden kynnyksellä ensimmäisen kerran jouduin sairaalahoitoon anoreksian imiessä kehoani olemattomiin, lepopaikkaan pääsemisen tuoman alkuhelpotuksen jälkeen jotain hyvin outoa ja
hirveää alkoi tapahtua. Jotain muutakin kuin nälkiintymistä, jotain vähintäänkin yhtä tuhoavaa.

Olin siis paikassa, jossa aikuiset ihmiset, ammattilaiset, halusivat auttaa. Heidän tarkoitusperät olivat hyviä. Yhtäkkiä olin turvallisessa paikassa, joka oli minulle aivan vierasta.

Paradoksaalista, mutta se ulkoinen turvallisuus, tai oikeastaan se mitä tuo rakenteiden ja ihmisten tuoma turvallisuus minussa triggeröi, alkoi tuhota minua. Minä en enää tiennyt kuka olen, eikä tiennyt muutkaan. Eivät läheiseni, eivätkä paljon enempää varmaan ympärillä olevat ihmisetkään.

Alkoi aikuisikäni yksi synkimmistä ajanjaksoista. Vuosien jälkeen ymmärrän miksi tuo psykoottinen masennusjakso, jonka ymmärrän tänä päivänä itsetuhoiseksi osaksi, toimi niin kuin toimi.

itsetuhoinen osa yritti suojella minua

Kuulostaa rajulta, mutta minä uskon vahvasti siihen, että se yritti suojella. Minua ei enää kukaan saisi satuttaa. Yhtäkkiä lapsuuteni helvetti oli astunut esiin, näkymättömänä mutta toimieni kautta yhtä näkyvänä ja rumana. Se oli synkkää, mustaa, pelkkää pimeää toivottomuutta. Minä en voinut ottaa vastaan aikuisilta ihmisiltä sitä hyvää, sitä apua.  Lapsuuteni kautta minä tunnistin vaaran. Hyvät ihmiset satuttavat, hyvät tarkoitusperät ovatkin aina pahoja. Keneenkään ei voisi luottaa.

Oivallukseni auttoi minua suuresti, kun muistelen tuota synkkää aikaa. Ymmärrän että itsetuhoinen osani teki kaikkensa, ettei minun tarvitsisi enää kokea lapsuuden tapahtumia ja tunteita uudestaan. Se ei saisi toistua, joten minut piti tuhota keinolla millä hyvänsä. Onneksi en ikinä onnistunut. Siitä kiitos läheisilleni sekä terveydenhuollolle. Kaikessa karuudessaan pakkohoito oli paikallaan

helvetti alkoi uudelleen

Muutama vuosi sitten traumani nousivat uudestaan sieltä, minne ne olin turruttanut ja työntänyt. Tällä kertaa hieman toisenlaisissa olosuhteissa. Kun olin myöntänyt lapsuuteni tapahtumat sanallisesti, alkoi kehossani ja mielessäni koko
helvetti elämään uudestaan. Se kaikki meinasi tuhota minut jälleen.

Mutta ilman totuutta en olisi osannut pyytää sellaista apua jota tarvitsin. Ja olin myös onnekas, kun ympärilläni oli tuolloin ammattilaisia jotka tunnistivat trauman.

Olen tällä hetkellä oman traumamatkani sillä puolen jossa toivoa jo on. Jokainen päivä on edelleen selviytyminen, ja olen yksi sirpaleiden työmaa, mutta olen vihdoin valmis katsomaan jokaiseen, joskus ehkä olen kokonainen. Kokonaisuus pelottaa minua. Osani pelottavat minua. Mutta olen valmis matkalle.

Tällä hetkellä en vielä ole siinä vaiheessa, että pystyisin kokemaan surua siitä, että pitämällä rajani ja suojelemalla itseäni, menetin samalla suhteeni isääni lopullisesti. Mutta miten voisin edes surra, jos minulla ei ole käsitystäkään siitä, millaisen isän jokainen tytär tarvitsisi? Muistot eivät jätä rauhaan, enkä rehellisesti sanottuna aina jaksaisi edes elää.

Onneksi ne osat, jotka pitivät minut hengissä lapsuuteni, pitävät myös nykyään. Luovutetut unelmat ovat nykyään  tavoitteita, ja päämäärä on selvä.

Isä, minunkin on katsottava menneeseen, jotta voin löytää tulevaisuuden. Työskentelen jatkuvan kivun kanssa sen puolesta. Minun on tehtävä se ilman sinua, vaikket sitä pysty ymmärtämään. Et pysty päästämään minua otteestasi ikinä, jollen juokse pois.

Olen vapaa vihdoin, ja pärjään kyllä. Yritäthän sinäkin.

-H