Pieni on turvassa

Mulle sanotaan, et se on hyvästä, et hyvin se menee. Mistä sen voi oikeasti tietää. Miten siihen voin luottaa. Järkiosa minussa ehkä tietääkin, että yökylässäkin menee hyvin, yökylässäkin voi olla turvassa. Pikkuinen osa pelkää, hän on ihan varma, että taas sattuu. Yöllä tapahtuu kaikki kamala ja lopullinen. Yöllä käy kipeää.

Kun olin neljävuotias, minut vietiin johonkin paikkaan Simojoen varrelle. Siellä odotti nainen ja mies. He ottivat iloisina minut ja veljeni vastaan. Saimme viettää siellä pitkän pätkän kesästä, kun äiti oli töissä. Se oli jonkinlainen tukiperhe, mitä nyt 80-luvulla oli. Tästä paikasta ja niistä aikuisista tuli mulle kuin omat vanhemmat, sain vara äidin ja isän,  koska biologinen isäni ei ollu koskaan elämässäni. Naapurissa asui ikäiseni tyttö, josta tuli pian paras ystäväni ja on sitä edelleen. Kuljin Simojoella joka kesä ja joskus koulun lomatkin, aina teini-ikään asti. Kävin näyttämässä tulevaa puolisoa siellä ja hänestä ja isästäni tuli hyvät ystävät. Kun saimme lapsia, oli ihan luonnollista, että Simojella oli lasteni mummu ja pappa. En tiedä millainen elämäni olisi ilman tuota kokemusta, ilman tuota päätöstä päätyä juuri tuon perheen jäseneksi. Ikinä koskaan ei tarvinnut pelätä mitään, meillä oli veljeni kanssa rajat, mutta saimme huomiota ja rakkautta paljon. Ja sain isän, joka saattoi minut alttarille, sain toisen äidin. Mummu on vieläkin mukana meidän elämässä ja toivon, että hänet saamme pitää vielä pitkään. Hän on niin rakas meille. 

Olemme erityisen onnekkaassa asemassa, että saatiin kohtuullisen jonotusajan jälkeen omille pojillemme tukiperhe. Se ei ole mikään itsestään selvyys, kun tarvetta tukiperheille on enemmän kuin niitä riittää. 

Tätä on tukiperhe parhaimmillaan. Haluaisin, että minun pojatkin saisivat yhtä hienon kokemuksen omasta tukiperheestä. Vaikka heillä onkin kokonainen perhe, jossa on molemmat vanhemmat, ei se poissulje sitä, etteikö tukivanhemmista voisi tulla tärkeä osa heidän elämää. He voivat saada sitä erilaista huomiota ja tekemistä, mitä kotona ei saa. Me vanhemmat saamme hengähtää hetken, kun energiset pikkupojat ovat turvallissessa hoivassa, tukiperheessä.

TÄHÄN TULEE SE MUTTA

Mun painajaiskokemukset eivät liity mitenkään tukiperheeseen, vaan ihan toiseen yökyläilyyn. Mutta silti pelkään, pelkään niin, että tuntuu kuin kuristuisin sen ahdistuksen alle. Entä jos he eivät olekaan turvassa yökyläillessä. Kuitenkin omat pelot, painajaiset ja kauheat kokemukset saavat mut vakuuttumaan siitä, et ei ne lapset oo turvassa. Pelko kohdistuu etenkin nuorimmaiseen, luultavasti koska ite olin se nuorempi joka rikottiin, sisarukseni jätettiin rauhaan. 

Mun pitäisi kuunnella mun järjen ääntä, juurikin peilata noihin omiin kokemuksiin tukiperheestä parhaimmillaan. Se ääni sanoo, et “kaikki menee hyvin ja pienet lapseni ovat turvassa, kaikki ihmiset eivät ole pahoja, kaikki ei satuta”. Järkevä, aikuinen osa tietää et lapset ovat turvassa. Myös minä enemmän kuin tarvitsen tätä hetkeä, kun saa hengähtää, olla itseni kanssa ja saada parisuhdeaikaa puolison kanssa ihan kaksin.

Koen, että olen ihan yksin, omien painajaisten keskellä. Vain mielikuvitus on rajana mitä pahaa heille tapahtuu. Luulen, että se on se mun lapsiosa joka laittaa tässä asiassa hanttiin, “aikuisiin ei voi luottaa”, koskaaan ei tiedä kuinka pahasti rikotaan. Aivan kuin joutuisin tunnetasolla käymään läpi sen kaiken miten minut rikottiin, kuinka se sattui ja hajotti mut kokonaan.

Pieni minä itkee, laittaa hanttiin ja lopulta lamaantuu ja suostuu siihen mitä aikuiset päättää. Pitää rauhoitella pientä, pitää puhua sille, että ne hänen kokemukset eivät tapahdu nyt pojilleni. Pitää helliä pientä minua ja vakuuttaa, että hän on turvassa ja pojat on turvassa.

KAIKKI MENEE KUITENKIN HYVIN

Näin haluan uskoa, peloistani huolimatta. Tottahan ensimmäiset kerrat saa jännittää, pelottaa, itkettääkin, mutta haluan uskoa, että heillä on huikea aika siellä perheessä ja heistä välitetään. Toivon, että itse keksin muuta ajateltavaa tuolle ajalle, etten olisi koko ajan niin huolissaan. Voihan se olla, että nyt kun etukäteen tätä murehdin, rauhoittelen pientä minua, niin osaankin sitten tilanteeen eteen tultua olla rauhallisempi, rennompi ja pieniosa minussa olisi jo vakuutettu, että pojat ja pieni ihminen minussa on turvassa. Mitään pahaa ei enää tapahdu.