YMPYRÄ SULKEUTUU

En voi ihan vielä käsittää sitä, että tasan kahden kuukauden päästä olen jättänyt kotikaupunkini taakse. Olen muuttanut aikuisiälläni kyllä paljon, mutta kiertänyt vain ympyrää kaupungin sisällä. Ehdin asua tässä asunnossani tasan vuoden. Kun pääsin talvella osastolta, koronarajoitusten takia muutto oli tehty puolestani ollessani itse osastolla. Toisaalta en kyllä olisi kyennyt muutenkaan itse osallistumaan muuttoon. Kotiutumispäivänä sain avaimet käteen ja asetuin asumaan tänne nykyiseen kotiini ja samalla tuntemattomaan kaupunginosaan. Vaikka tiesin, että asun täällä vain jonkin aikaa, ehti tästä alueesta sekä kodista tulla tärkeä. Vaikka suurimman osan ajasta kotini on ollut täysi kaaos ja olen kyennyt huolehtimaan sekä kodista että itsestäni suurimmaksi osaksi melko heikosti tai vähintäänkin kyseenalaisesti,  jää näiden seinien sisälle paljon koettua, tai oikeastaan tunnettua.

ERILAISET HAASTEET

Vuoden sisällä haasteet ovat olleet monenlaisia ja erilaisiakin. Oireet vaihtelee. Kun joku lähtee, toinen tulee tai kaikkea on yhtä aikaa. Syksyn tullessa kuitenkin kaikki oli jo liikaa. Suurin osa syksystä on ollut mustaa ja sumuista. Välillä ihan tragikoomistakin. Keholliset oireet ovat olleet jäätäviä. Olen lähinnä maannut sohvalla tai sängyssä kaikki päivät. Eristäydyin jo aiemmin syksyllä enkä jaksanut enää tavata ystäviä. Suljin itseni muilta. Eristäytyminen on minulle yksi selviytymismekanismi. En halua, että kukaan näkee pahan oloni ja kivun.  Kun hajoan, haluan hajota yksin. Vaikka olo olisikin hauras, koitan pitää itseni kasassa keinolla millä hyvänsä. Ja kuten muutenkin, myös ystäviä tavatessa minun on vaikea pysyä läsnä ja tässä hetkessä. Pinnistely vie niin paljon voimia, että on ollut helpompi vain olla yksin.

Kotoa lähteminen on itsessään jo haaste. Jollekin viikolle kauppareissu(t) on riittävästi, joskus sekin on kuitenkin liikaa ja lähteminen venyy ja jää kokonaan. Nyt olen yrittänyt pienin askelin harjoitella sosiaalisten kontaktien lisäämistä. Aloitin jokunen viikko sitten lähtemällä hyvän ystäväni kanssa kirppikselle. Tuo reissu oli ensimmäinen juttu viime elokuun jälkeen mitä tein kotini ulkopuolella lukuun ottamatta terapiaa, apteekkia, kauppareissuja sekä hoidollisia käyntejä. Viime ajat avohoitoa on kohdistettu enemmän kotiin, se on tukenut vakautumisessa.

NUKKUMISEN VAIKEUS

Koko vuoden olen nukkunut olemattomia määriä. Valvotut yöt takaumineen on tehnyt olon sekopäiseksi. Millään lääkkeillä en ole meinannut nukahtaa. Nukkumista ovat estäneet päässä metelöivät osat sekä kroppa joka ei vaan rauhoitu.  Turvattomuudessa se on vaan niin hankalaa. Nukkumisessa käänne parempaan tapahtui kuitenkin joitakin viikkoja sitten, kun aloin puhumaan osille ennen nukkumaanmenoa. Ennen olen puhunut vain sille joka eniten pelkää nukkumista, mutta nyt aloinkin puhumaan kaikille. Niillekin joista en tiedä että ovatko edes kuulolla tai missä ovat. Tarvitsen kuitenkin edelleen useasti tarvittavaa lääkettä yöksi joka rauhoittaa kropan. Mutta hämmästyksekseni osille juttelu on rauhoittanut pään. Kaaos ja hälinä rauhoittuu ja apuna lääke auttaa kehoa rauhoittumaan.

OPINNOT SAA ODOTTAA

Olen saanut jo arjen syrjästä hieman kiinni ja nyt koitan sulatella tätä eilen saamaani kaksiota ja tulevaa muuttoa. Vaikka on ollut tiedossa, että saan asunnon ennemmin tai myöhemmin, epätietoisuus ajankohdasta on nyt ohi. Päätin jo aiemmin syksyllä, että palaan opintoihin vasta ensi vuoden syksyllä. Yritin syksyllä  jo aloittaa maisteriopintoja etänä toiseen kaupunkiin(jonne siis nyt muutan), mutta hyvin pian oli vain myönnettävä, että olen liian huonossa kunnossa opiskelemaan. Sohvalla tai sängyllä maatessa voi katsoa kyllä etäluentoja, mutta ei silloin kun dissosioi tai pää on muualla kuin 2020-luvulla.

TOIPILAANA MUUTOKSEN KESKELLÄ

Lähden uuteen kaupunkiin ihan toipilaana ja keskeneräisenä, hauraanakin. En odota, että tulisi helppoa. En suoraan sanottuna ihmettelisi, vaikka romahtaisin siellä nopeastikin. En kuitenkaan näe tulevaa tai eteenpäin enää täällä kotikaupungissa. Ja olenhan yrittänyt jo 14 vuotta lähteä tuonne kaupunkiin. Eteen on tullut aina jotain. Ensin se oli pakkohoito, myöhemmin luovutetut unelmat. Viime vuodet kaikkea muuta kaaosta.  Toivon, että pikkuhiljaa asiat kuitenkin tavalla tai toisella lähtisivät siellä sujumaan. En tunne kaupungista ketään, saatikka koko kaupunkia. Ensimmäisenä aion etsiä ruokakaupan, se on varmaan ihan hyvä alku. Kyllähän tämä kaikki todella myös pelottaa ja ylipäänsä tuo mukanaan kokonaisen vuoren erilaisia tunteita. Muutokseen minulle antaa voimaa kuitenkin myös tunne siitä, että näin tämän on tarkoitus mennä. Tai oikeastaan, että tänne minun on tarkoitus mennä.