Kuinka syksy veikin voimat ja elämänhalun liki kokonaan. Se vei minut taas jälleen osastohoitoon, joka ei ollut enää itseni päätettävissä.

Kun olen saatellut ihanan teinini maailmalle omaa opiskeluarkea aloittamaan, kun olen huolehtinut, että puolisolla on riittävästi omaa aikaa ja huolehtinut paljon muutakin, lasten asioita ja omia. Silloin en huomannut huolehtia itsestäni enää tarpeeksi hyvin. Kolmen vuoden Kelan tukema terapia loppui ja jäin tyhjän päälle odottamaan Kelan päätöstä vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Tätä kirjoittaessa päätöstä ei vieläkään ole tullut. Mutta syksy tuli ja mun voimat hiipuivat ja vanhat möröt alkoivat kummittelemaan päässäni. Itsetuhoitsetajatukset valtasivat mieleni ja syömishäiriö otti taas niskaperseotteen ja nakkas naama eellä paskaan. 

Täällä osastolla  minulta pyydettiin tavoitteita, jotta olisin taas kotikuntoinen ja jaksaisin pyörittää meidän arkea, kahden villiviikarin kanssa. Mutta siihen tarvitaan työkaluja ja niitä olen nyt hakemassa.

KUN KAIKKI ON VÄHÄN REMPALLAAN

Syömishäiriö, tuo minussa kulkenut loinen jo parisen vuotta, päätti aloittaa taas oireilunsa hyvän pitkän toipumisjakson päätteeksi.Elämässäni oli nyt  liikaa kaikkea, joten silloin kun ei hallitse enää muuta, niin ruokailut ainakin pystyn hallitsemaan ja oman kehoni siinä samalla. Liikunta toisin sanoen pakkoliikkuminen kuuluu mulla vahvasti tähän kuvioon mukaan. Syödä ei ole pakko, mutta liikkua silti pitää vaikka viimeisillä voimilla. Ja jostain kukkakaalin kaloreista sitä voimaan saikin sen verran ettei lenkillä pökertynyt. Lopulta pitkän syömättömyysjakson päätteeksi päädyin pakkohoitoon ja sen päätteeksi päädyin vapaaehtoisesti osastolle. 

Ruoka tuo kamala viholliseni, on tarkoitus kesyttää nyt ja tehdä siitä taas mun kaveri. Osat, syömishäiriötä kantavat osani pistävät päässäni kaikin voimin hanttiin hoitoa. Saan käydä vakavaa keskustelua osieni kanssa, jotta ruokailutilanteista tulisi edes siedettäviä. Rauhoittavan avulla siedän ruokailusta tullutta ahdistusta, ainakin tässä hoidon alkuvaiheessa. 

Liikunta tuo ihana ystäväni pakkoliikkuminen olisi tarkoitus karistaa minusta ja saada jokin roti siihenkin, ihan vaikka, että kaatosatessa ei ole pakko mennä kävelylle on lupa jäädä pitämään vaikka sohvaa paikoillaan ja katsoa telkkarista jotain hömppää. Liikunta ei saa olla enää elämässäni kaloreiden kuluttamista varten vaan ihana ulkoilunautinto metsässä hyvässä seurassa, katsellen ympärilleen ja nauttien siitä. 

Kun maailma sisälläni murenee hiljalleen jää myös muita kivoja asioita pois elämästäni. Yksi iso ja merkittävä asia mikä hiipui oli käsitöiden tekemisen nautinto ja yhteyden pito ihmisiin. Ei vaan kertakaikkiaan ole enää voimavaroja sellaisiin asioihin. Syömishäiriö ja masennus vei kaiken. 

Terapia loppui ja tunsin jääväni tyhjänpäälle

Mutta niihin tavoitteisiin mitä lääkäri oli vailla; Haluan oppia uudelleen, kuinka ruoasta voi taas nauttia, eikä se ole jokin pelottava pakko, jota on otettava henkensä pitimiksi. Haluan löytää taas oman hyvän ruokailurytmin, ihan niinkuin keväällä sen tein. Haluan taas nauttia ulkoilusta, luonnosta ja metsästä, enkä viilettää hikikarpalot niskassa pitkin lenkkipolkuja huomaamatta yhtään mitä ympärilläni tapahtuu. En halua, että ulkoilu olisi enää tavoitteellista rääkkiä omaa kehoa kohtaan, haluan ulkoilla minua ja mieltäni varten. Haluan vielä löytää takaisin käsityön ihmeelliseen maailmaan ja nauttia taas villasukkien ja vanttuiden kutomisesta

Tarvitsen nyt siihen apua ja sitä olenkin saamassa. 

 

Mutta väkisinkin vielä tässä voinnissa nousee kysymys, olenko kaiken tämän avun arvoinen? Itsetuhoisten ajatusten väistyminen onkin yksi hoidon tavoitteeni ja sen saavuttamiseksi saan käydä monta keskustelua ja turvapaikkaharjoitusta osieni kanssa, jotta saan kaikki osani uskomaan, että olemme kaikki niin arvokkaita, että saamme ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan.