En. Vain. Osaa. Olla. Heikko.

SAISINKO (OSATA)OLLA HAURAS

Vastaisin muille, että ole vain, kyllä ihminen saa olla heikko, tarvitseva ja hauras! Olen kamppaillut itse pitkään tämän asian kanssa, oikeastaan jo monen monta vuotta. Viime aikoina asia on kuitenkin ollut läsnä ajatuksissani niin usein, että alan jo turhautua. Enkä vähiten itseeni. Suojauksien ylläpito alkaa olla jo niin uuvuttavaa, että liitokset jo paukkuu. Tämä saa minut vetäytymään lisää kuoreeni, ja oravanpyörä on valmis. Tiedän, että tämän tekstini julkaisun jälkeen eri mielipiteet pärjäämisestä minussa alkavat elämään, mutta toisaalta olen  jo tottunut kaaokseen. Toisessa hetkessä tuntuu tältä, toisessa tältä. Joskus on helpompi olla kuoren sisällä, joskus toivoo loppurysäystä. Tässä blogissa olen jättänyt julkaisematta useita tekstejä sen takia, että eri mielipiteet minussa alkavat elämään kirjoittamisen aikana. Usein ohjat on ottanut osa, joka kirjoittaa syväanalyysejä esimerkiksi tunteista, tulevaisuuden näkymistä ja niin edelleen. Tämän jälkeen on turhauttanut. Kun minussa on niin paljon muutakin. En jaksaisi olla aina viisas ja jaksava.

MUTTA…

Suojauksien alla on niin massiivisia tunteita, että ajatus niiden kirjoittamisesta, puhumattakaan niiden kokemisesta tai näyttämisestä on niin pelottava ajatus, että on vaikea edes kuvitella asiaa. Karkottaisin ihmiset pois, näin uskon. En ole todellakaan mikään asiantuntija tai psyyken alan ammattilainen, mutta tässä vaiheessa omaa matkaani ja itseäni analysoineena osaan jo todeta, että niin kauan kuin en osaa tuntea turvallisuutta, en anna itseni hajota. Eikä vain se, että muut näkisi, mutta että itse näkisin tai oikeastaan tuntisin itseni – sietämätön ajatus. Ja ihan oikeasti, en vain osaa. Näin minä toimin. Toimisin ehkä muuten, jos osaisin.

En tiedä mikä sellainen loppurysäys olisi, että minut saisi rikki. Olen oppinut välttelemään ja dissosioimaan, en osaa muuta. En vain osaa, ja terapia junnaa. Mutta kun minä en vain osaa. Toimin vaan näin. En osaa tällä ajattelun määrälläkään ohjelmoida itseäni uudestaan. Ja voin sanoa, että tämä pinnistely vie voimia. Niin paljon, että se lamauttaa, turhauttaa ja ahdistaa.

Mutta minä vaan en toimi näin päin ja tähän suuntaan. Minut saa käskemällä ja pyytämällä olemaan vahva, mutta ei heikko. Tätä kirjoittaessa paukutan kirjaimia näppäimistöön sillä turhautumisen paineella. Vihaan itseäni. Vihaan sitä loputonta armottomuutta itseäni kohtaan. Järkipuhe ja viisaudet eivät vain riitä kun kyse on itsestäni.  En tavoita. Tiedän mitä pitäisi tavoittaa, mutta en tavoita. En kerta kaikkiaan.

 

ODOTUKSET ULKOPUOLELTA

Eikä asiaa helpota yhtään se, että viime vuosina uusissa ihmissuhteissa jonkin aikaa tutustumisen jälkeen vaatimukset ja odotukset on niin suuria, että välillä tuntuu ihan kohtuuttomalta. Vaikka sanoisin ääneen, että nyt voin huonosti niin sitä ei jotenkin haluta kuulla tai todentaa. Onneksi on niitä vakaita, pitkäaikaisia ja vastavuoroisia ihmissuhteita. Lisäksi koirani ovat antaneet minulle paljon parantavia kokemuksia. Se auttaa jaksamaan kotona. He ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, luottamusta ja uskollisuutta. Vieneet minut ulkoilemaan kolme tai neljä kertaa päivässä. Aina vaan jaksaneet jos kiukuttelen. Herätelleet dissosiaatiosta. Eivät ole menneet rikki itkusta. Yhä uudestaan olen kelvannut, vaikka jokin hetki en kykenisi antamaan yhtään mitään.

PAINEET 

Pelkään, että tulevissa opinnoissa en saisikaan olla väsynyt tai tehdä omaan tahtiin. Aiemman tutkintoni sain tehdä omin voimavaroin ja jaksamisen rajoja kunnioitettiin. Yliopistolla joustavuus ja ymmärrys haasteista on ollut helpottavaa ja vapauttanut energiaa itse asiaan. En koe, että arvosanoista olisi ollut juuri mitään paineita. Mutta nyt, kun muutan uuteen kaupunkiin ja yliopisto ihmisineen on vielä vieras, pelkään tulevaa. Mitä he ajattelevat, kun en jaksakaan tehdä niin nopeaan tahtiin kuin muut? Saanko ystäviä? Onko siellä yliopistossa yhtä joustava ja hyväksyvä ilmapiiri kuin täällä oli? Mitä jos oireet tulevat Opiskelijan läpi? Uskovatko he, että voin valmistua ammattiin pätevänä huolimatta haasteistani? Ja vaikka itse uskoisin, että voisin, uskovatko he? Siitäkin huolimatta että siinä ammatissa on iso vastuu ja vielä toisesta ihmisestä? Lista on loputon.

 

YRITETÄÄN KUITENKIN

Onneksi minulla on kuitenkin ympärilläni myös ihmisiä, jotka ymmärtävät, mistä on kyse. Sen, että ihan vaan hiljaisuudenkin takana saattaa olla kokonainen vuori kipua. Välillä ihan hämmästyttää, miten jotkut ihmiset eivät pysähdy tai sokaistu suojatun rakennelmani ulkopuolelle vaan jaksavat jatkaa rinnalla kulkua yhä uudestaan. Arvostan sitä ihan todella paljon. On lohdullista, että on niitäkin ihmisiä, jotka jopa ihan ääneen toivovat ja kehottavat, että voisin antaa itseni olla hauras ja näyttää miltä minusta tuntuu.

Jospa joku päivä tämä sisälläni oleva painekattila keventyisi, edes vähän. Jospa joku päivä vielä luottaisin, että se on turvallista, mitä se sitten tarkoittaakin.