Havahdun. Joku puhuu minulle, kuka hän on? Katson silmiin, yritän palata nykyhetkeen. Silmäilen varovasti ympärilleni, näyttääkö tutulta. Kaivelen muistini sokkeloisia lokeroita, etsin ankkureita joihin kiinnittyä.

Samalla hymyilen, nyökkäilen, teen kaikkeni jotta ulospäin kaikki vaikuttaisi normaalilta. Pian tunnen kuinka solahdan kokonaan takaisin paikalleni, perusminään. Muistan jälleen. Olen kuitenkin uupunut, niin loppu tähän kaikkeen. Loppu olemaan monta.

Kävelen kuumuutta hohkavalla asfaltilla. Aurinko porottaa niskaan ja paljaille olkapäille. Olen janoinen ja väsynyt, jalkoihin sattuu. Ympäristö näyttää vieraalta, minulla ei ole aavistustakaan missä olen. Katson kelloa, puoli yksi. Puhelimessa vastaamattomia puheluita ja lukemattomia viestejä. Reilut kaksi tuntia elämästäni on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ei minkäänlaista muistikuvaa. Hillitsen haluni kysyä vastaantulijalta, missä oikein olen. Kävelen kunnes alkaa jälleen näyttää tutulta ja tiedän mihin olen menossa. 

Istun wc:n kovalla lattialla. Kaikki näyttää sumuiselta. Kurkkuun koskee, on vaikea hengittää. Ympärillä hätääntyneitä ihmisiä. Oletko kunnossa, pystytkö hengittämään, osaatko sanoa missä ollaan? Joku pitelee kädessään kengännauhaa, joka vielä hetki sitten oli kaulani ympärillä. Ei taas, ei tätä. En minä halunnut vahingoittaa itseäni. Mutta joku halusi. Joku osa minussa. Minä haluan elää. Joku toinen on kuitenkin eri mieltä. Haluaa pois, haluaa kaiken loppuvan. 

Tällaista on dissosiaatiohäiriöisen elämä. Kun sinussa elää useampi osa, irrallaan ja erillään toisistaan. Hätääntynyt lapsi, epätoivoinen aikuinen, aggressiivinen teini. Aikaa katoaa, aukkoja muistissa. Eteisessä kuraiset kengät ja märkä takki. Missähän olen ollut ja kuinka kauan? Mitä olen tehnyt ja sanonut? 

Joskus osat pysyttelevät taustalla, mutta reagoivat kuitenkin asioihin perusminän kautta. Silloin jokin pieni ja vähäpätöinenkin asia voi saada valtavat mittasuhteet. Joku osa tuntee olonsa loukatuksi ja hylätyksi ja nuo tunteet ikään kuin vuotavat läpi perusminään. Silloin tulee käyttäydyttyä tavalla joka jälkeenpäin hävettää ja ei tunnu lainkaan omalta käytökseltä.   

Haaveilen ajasta jolloin minussa olisi vain yksi minä. Ettei tarvitsisi jatkuvasti ottaa huomioon muita osia. Kysyä toisten mielipidettä, onko tämä nyt varmasti ok kaikille. Pelätä muistin katoamista ja sitä ettei ole kontrollissa, ei pysty vaikuttamaan omiin tekoihinsa. Ehkä vielä joskus olen vain yksi, enkä monta. Että minuudellani olisi selkeät rajat. Ehkä vielä joskus. 

”Haluan kivusta irti, haluan häpeästä pois. Pitelen pelosta kiinni, jos se turvaa tois. — Elämä anna mulle se pieni tunne, että selviän tämän elämän. Päällepäin ei voi tietää, mitä ihminen sietää. Mutta selviän tämän elämän.” 

Haloo Helsinki, Pelikaani