Kehomuistojen vankina

Pää pitää saada kuntoon ja siihen saan traumaterapiaa. Mutta mitä jos keho muistaa samat asiat ja vielä enemmän?

Olen saanut käydä jo vuoden verran psykofyysisessä fysioterapiassa. Siellä koitetaan saada yhteyttä kehon ja pään välillä. Etsitään kehollisilla keinoilla apuja rauhoittaa itse itsensä tai vastaavasti aktivoida kehoa kun se on turta ja alivireydessä.

KEHO MUISTAA

Vaikka minä en muista tai tiedä miksi toimin niin kuin toimin, niin keho muistaa. Traumatisoituneella on latautunut paljon muistoja, aggressiota ja jännityksiä kehoon. Itse jännitän leukaperiä, puristan hampaita yhteen, niin että päätä särkee liki koko ajan ja hampaat ovat hellänä ja kuluneet. Tiedän sen olevan yksi traumaoire, mutta en vielä tiedosta mikä. Enkä kyllä niin välitäkään tietää. 

Tiedän muuta; en ole koskaan tykännyt pitää kelloa ja käsikorutkin on tuntunut hankalalta, enkä sitä ole aiemmin tiennyt mistä se johtuu, etten siedä ranteissa mitään. En edes huvipuistojen sisäänpääsy rannekkeita. Muistin tähän syyn muutama vuosi sitten, hyväksikäyttäjä oli laittanut minulle vaaleanpunaisen muovi rannekellon yön aikana. 

En siis voi pitää mitään ranteissa kun se muistuttaa mua siitä yöstä, kuinka silloin sattui.

On monta muutakin rankkaa, rankempaa kehomuistoa joiden kanssa opettelen elämään ja joita opettelen sietämään.

PANIIKKIA KAUPASSA

Kuuma, kylmä, hiki norot selässä, hengitys kiihtyy ja alkaa ahdistamaan. En saa kunnolla henkeä. Huomaako joku ahdinkoni. Etsin katseellani pakopaikkaa. Ei ole mahdollisuutta lähteä tällä sekunnilla. Näen sovituskopin-SINNE! Nojaan sovituskopin takaseinään, siihen missä ei ole peiliä. Nojaan koko selän pituudelta. Hengitän. Verho on kiinni, kukaan ei tule nyt tänne. Ja hengitän. Tunnustelen miltä seinä tuntuu, kuinka tukevasti se on selkääni vasten, se on kylmä ja tasainen. Luotan siihen, että se kantaa ja alan työntämään selälläni seinää. Hengitän. Rauhoitun hiljalleen. Kehon jännittyneisyys alkaa hellittämään ja uskalla hieman laskea hartioita siellä kopin suojassa. Kohta uskallan palata kauppaan.

PSYKOFYYSINEN FYSIOTERAPIA

Minulla on maailman ihanin fysioterapeutti. Hän ymmärtää, että kehoni jumittaa vanhoissa traumoissa ja auttaa monin tavoin kehoani ja yhtä aikaa mieltäni irtaantumaan edes hetkeksi kehomuistoista. Olemme harjoitelleet omien rajojen pitämistä, olen opetellut tunteiden ilmaisua ja olemme ennen kaikkea yrittäneet saada kehoa rentoutumaan, siinä hiljalleen onnistuen. 

Kun aloitin psykofyysisessä fysioterapiassa istuin tuolilla pienessä jännitys mytyssä, kädet visusti nyrkissä ja hampaat puristettuna tiukasti yhteen. Nyt reilun vuoden jälkeen, uskalla istua tuolissa, kädet sylissä ja kämmenet avoinna, näin parhaimmillaan. 

En vielä ole rento, mutta olen saanut valtavasti työkaluja itseni kanssa toimimiseen eri tilanteissa. Olen saanut käytännön neuvoja, miten selviän arjen hankalista oloista ja traumamuistojen tuomasta kehoahdistuksesta.

Syömishäiriö on yksi traumaoireista sekä kehomuistoista

“syöhän tyttö, että saat lihhaa luitten ympärille, sitten pojat tykkää”. Kuinka tämän lapsuudesta muistankaan ja se vaikuttaa vieläkin elämääni isosti. Haluan pysyä pienenä ja näkymättömänä, jottei kukaan huomaisi. Kuulen päässäni edelleen hyväksikäyttäjän sanat syömisestä.

Syömishäiriötaistelussa on vielä töitä, vaikka olenkin mennyt eteenpäin paljon. Jotkut osani haluavat edelleen olla näkymättömiä ja toiset osat toipuvat kovaa vauhtia. Toipuminen jatkuu hiljalleen.