Ajattelin kirjoittaa itsensä rakastamisesta ja esittää näin yksinkertaistetun kysymyksen kuin “Miksi et rakastaisi itseäsi?”. Tämmöisen esittäminen syvästi traumatisoituneille voi kuulostaa vitsiltä lähinnä. Häpeän, itsesäälin, vihan, arvottomuuden ja muiden raskaiden olojen keskellä ei pysty tuottamaan rakkautta, ei ainakaan itseä kohtaan. Tiedän tämän varsin hyvin, koska olen kulkenut samaisen pimeän tien.
Mutta sen vuoksi, että en enää ole tuolla tiellä, minulla on nyt mahdollisuus katsoa menneisyyttäni useammasta eri näkökulmasta. Ehkä se syvin suo, mihin upposin usein kuukausiksi ja vuosiksi, oli se, että näin rakkauden, ilon, rauhan ja muut ihanat olot täysin vastakkaisena sille ololle, mikä minulla silloin oli. Kunhan joku päivä, joskus sitten pystyisin rakastamaan….
En jaksanut uskoa, että rakkaus tai rauha olisi mahdollisia kaiken skeidan keskellä. Pyrin niihin, ne oli johtotähtiäni, mutta toivottomuus ja jatkuva kipu erityisesti työnsivät niitä aina kauemmas pois, sinne jonnekin. Nyt näen, että pienissä määrin ne todellakin ovat mahdollisia kokea traumatilojen keskellä. Mutta se vaatii oman mielen uudelleen asemoimista.
Rauha on ensin rauhaa itsesi ja kohtalosi kanssa. Edes pienissä määrin.
Ensinnäkin on hyväksyttävä se, että koska sinä sinun elämässäsi olet traumatisoitunut, niin siitä on seurauksia. Ja seuraukset eivät ole keveimmästä päästä. Ne ajavat elämäsi kaaokseen, menetät paljon, kaikesta tulee vaikeaa ja jatkuva epävarmuus piinaa sinua. Jos ajattelet, että näin ei voi olla eikä saa olla, vaikka niin on, et pysty vastaanottamaan rauhaa tai rakkautta. Totuus on, että näin on, olet traumatisoitunut ja että siitä toipumiseen menee aikaa, paljon aikaa.
Kun hyväksyt tämän, mieleesi avautuu pieni kaikkea tätä kauempaa havainnoiva osa. Se osa näkee epätoivosi ja tuskasi ja ymmärtää, että kohtalosi on hirveä. Se ymmärtää myös, että jos näin on, niin sinun on vain edistettävä toipumistasi parhaimpasi mukaan. Siitä ymmärryksestä syntyy mahdollisuus rauhaan. Rauha on ensin rauhaa itsesi ja kohtalosi kanssa. Edes pienissä määrin. Rauha tuntuu hyvältä, se tuntuu joltain muulta kuin traumaenergia. Rauha on olemassa yhtäaikaa kuin raskaus. Rauha katsoo raskautta ja hengittää syvään siihen; rauhaa.
Miksi kieltäisit itseäsi semmoisena kuin olet? Sinun elämäsi on rakkautesi arvoinen, koska sinä elät sitä.
Rakkaus on myös mahdollista samalla mekanismilla. Siinä tapahtuu vielä isompi oivallus. Näet, että ilman rakkautta on vaikea elää. Elämäsi on elävä todiste siitä. Missään ei ole mitään järkeä ilman rakkautta. Kun näet sen selvästi, ymmärrät että kaiken puutteen korvaavaa, kaiken täydeksi tekevää rakkautta ei noin vaan saakaan mistään. Kukaan ei tule sitä antamaan päivästä toiseen. Se on karu totuus.
Silloin sinun kaikkea kauempaa havainnoiva osa ymmärtää, että isoin palvelus, mitä voit tehdä itsellesi on hyväksyä itsesi traumatisoituneena, haavoittuneena. Se hyväksyminen avaa pienen oven rakkaudelle. Yrität antaa itsellesi mahdollisuuden toipua, antaa aikaa ja tilaa. Et vaadi itseltäsi mahdottomia. Et vaadi, että olisit muuta kuin olet. Se on suurinta rakkautta itseäsi kohtaan.
Jokaisena toivottomana päivänä, kivun kanssa ja sekopäisenä, hyväksyt sen, että näin on. Myös sen, että et välttämättä tiedä miten ja milloin se loppuu. Miksi kieltäisit sitä mikä on? Miksi kieltäisit itseäsi semmoisena kuin olet? Sinun elämäsi on rakkautesi arvoinen, koska sinä elät sitä. Osa toivottomuudesta häviää, kun alat kiittää ja onnitella itseäsi siitä, kuinka rohkea ja sinnikäs olet, kun jaksat toipua, päivästä toiseen. Olet todellinen sankari. Rakkauden arvoinen.
Kommentoi kokemuksiani alle, jos ne herättivät sinussa mitään. Haluaisin kuulla ja jakaa ajatuksiasi. Oletko kokenut vastaavaa? Kiitos, kun luit!
Kiitos! Sanasi kuulostavat juuri siltä kohdalta elämässäni että voin jo uskoa rauhaan ja rakkauteen. Vielä pari kuukautta sitten kehoni kivut ja mielenmyrskyt olivat niin suuria etten olisi uskonut tällaista kohtaa kokevani.
Voin tuntea olevani turvassa kehossani, turvassa kokonaisuudessani. Muistoja ja kipuja tulee ja menee yhä, voin vain ikäänkuin vain todistaa niiden olemassaolon ja tiedän etteivät ne ole tässä hetkessä enää totta. On syntynyt yhteys sisimpäni osasiin, yhteys sydämeen joka mahdollistaa rakkauden ja itsensä lempeänä näkemisen.
Olen käynyt läpi syvän häpeäkerrosten kuorimisen, sellaisen johon meinasin hetkittäin kuolla. Sellaisen joka meinasi lukita minut kotiin pimeään kellariiin. Shamanistisen työskentelyn, energiahoitojen, keho työskentelyn ja mieleni uudelleenkoodaksen tulokset näkyvät nyt. Olen jaksanut yhä uudelleen, osieni huutaessakin kertoa itselleni että olen rakas ja rakastettu. Nyt pienet minut jo tietävät sen, uskovat olevansa turvassa, tapahtuipa mitä tahansa.
Viikon päästä menemme naimisiin ja olen onnellinen ❤️ uskallan luottaa rakkauteen, luottaa elämään ❤️
Kiitos! 💖
Hei Eija! Sun tekstiin ei voi vastata mitään muuta kun, että kiitos, kun jaoit ja kiitos, kun eheydyt!
Olen kokenut hyvin konkreettisesti tuon, että rauhallisia hyvänolonhetkiä tulee ensin hyvin pieninä annoksina sen jälkeen, kun itsensähyväksymisprosessi ja kivun pintaan nouseminen ovat alkaneet. Ja jokaisen tuskaisan jakson, esim. traumamuistoissa piehtaroidun yön jälkeen, tulee entistä syvempi ja pidempi hyvänolon eli läsnäolon jakso.
Aiemmin nuo traumamuistoissa piehtaroinnit eivät johtaneet mihinkään muuhun kuin pakenemiskäyttäytymiseen kuten alkoholin käyttöön tai vimmaiseen liikuntaan. Kun löytyi pari ihmistä, jotka kuulivat tarinani empatiaa ja ymmärrystä huokuen niin, että vihdoinkin sain riittävän syvän kuulluksitulemisen kokemuksen, alkoi paranemisprosessi. Ja sen jälkeen aloin kuin itsestään tehdä uudenlaisia valintoja elämässäni: kundaliinijoogatunnit, äänimeditaatiot esim. Aiemmin skippasin kaiken tällaisen, nyt hyviä asioita ja kohtaamisia tupsahtelee eteeni, kun mieleni/sisimpäni aukeni niille.
Itsenihyväksymisen mallia sain aiemmin nyt jo autuaammilla hiirestysmailla loikkivalta kissaltamme. Kissa oli löydetty laihana metsästä viittä pentuaan imettämässä ja päätyi minun ja tyttäreni luo Kissojen katastrofiyhdistyksen kautta. Kun katsoin kissaa nautinnollisesti venyttelemässä, sain äkillisiä tuntemuksia siitä, että itsensä voi täysin hyväksyä ja olla elämättä menneisyydessä. Tuntui itsestäänselvältä kissaa katsoessa, että itseä ei tarvitse tuomita eikä vihata menneisyytensä vuoksi ja että jokainen tässä elämässä jossain määrin ryvettyy.
Minkäänlainen ryvettyminen, eivät omat muita vahingoittaneet tekemisetkään, vie ihmisarvoa eivätkä oikeutta hyvään elämään.
Wau Erja! Sulle myös iso KIITOS tästä kirjoituksesta! Kissa avasi sulle ison oven, aika hienoa. Oot selvästi astunut huimasti laajenevaan spiraaliin. Kaikkea hyvää!