Eläminen pahuuden keskellä on selviytymistä äärimmäisissä olosuhteissa. Kokemukset ovat avartaneet kykyäni ymmärtää ihmismieltä.

Eräänä talvisena iltana isäpuoleni tuli kotiin. Hän pysähtyi olohuoneen ovelle, huojui humalasta johtuen ja silmät seisoivat päässä. Osasin jo tuosta katseesta lukea, ettei hyvää seurannut. Istuin sohvalla. Isäpuoli tuli ja heitti sohvapöydän päälleni. Siirryin nojatuoliin, ja isäpuoleni kaatoi sen nurin, niin että kalautin samalla pääni lattiaan. Isoveljeni poistui huoneesta. Isäpuoleni kuristi minua ja menetin tajuni.

Jälkikäteen isoveljeni kertoi, että hän oli makuuhuoneessa metsästysase kädessä. Hän oli päättänyt tappaa isänsä, jos minä kuolisin.

Virotessani näin äidin nuorin pikkusiskoni sylissään. Oli jotenkin sumeaa, mutta ymmärsin, että joku itki. En tiedä, itkikö pikkusiskoni vai äiti, vaiko molemmat. Isäpuoleni huojui olohuoneessa edelleen humalasta johtuen. Äitini sanoi, että voin hakea apua naapurista. Nousin ylös ja juoksin sukkasillani ulos. Oli talvi. Oli pimeää. Juoksin sukkasillani lumessa. Katuvaloja ei perämetsissä ollut, mutta taivaanrannassa valon kajo osoitti tietä puiden latvojen yllä. Tie kohti pelastusta, niin ainakin kuvittelin. Seuraava muistikuvani on, kun nyyhkytän naapurin mamman sylissä. Mamma sanoo, että apua on tilattu. Poliisi oli mennyt isäpuolta kuulustelemaan. Isäpuoleni oli todennut, että olin seonnut.

Tuolloin lähisuhdeväkivalta oli yksityisoikeudellinen asia. Eikä fyysinen kurittaminen kasvatuskeinona ollut lailla kielletty.

Kaikki siis jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi, että vietin öitä muualla kuin kotona, esimerkiksi kavereiden luona tai rappukäytävissä. Olin missä tahansa muualla, mutten kotona. Lopulta hakeuduin lastenkotiin asumaan omasta pyynnöstä. Lastenkoti oli toisella paikkakunnalla.

Navetassa lehmät alkoivat kuolla nälkään toinen toisensa perään. Isäpuoleni alkoholiriippuvuus ja väkivaltaisuus rampauttivat koko elämän. Äiti ymmärsi soittaa apua, jotta loput kantturat vietäisiin pois. Perhe muutti kaupunkiin. Piinaava elämä pienessä pirtissä kesti noin yksitoista vuotta.

En saanut terapiaa, mutta lastenkoti oli uuden elämäni alku, ja ennen kaikkea kasvuolosuhteet olivat turvalliset. Lastenkodin tarjoama ammatillinen hoiva oli minulle kaiken kaikkiaan hyvää aikaa, vaikka olinkin mieleltäni särkynyt. Lastenkodissa löysin harrastusmaailman. Sain lasketella Lapin tuntureilla, käydä punttisalilla, tanssia opistolla jazz-tanssia, ja sain yksityisopetuksena pianotunteja muutaman kerran. Sitoutuminen oli minulle kuitenkin vaikeaa, mutta kokeilunhalua minulta ei puuttunut. Muutamasta pianotunnista on ollut iloa minulle myöhemminkin, josta kerron lisää jossain vaiheessa. Nykyisessä kodissani on piano. Vähemmän sillä tulee soiteltua, mutta sillä on enemmän symbolista arvoa. Lastenkodissa sain käydä ensimmäisen kerran 14-vuotiaana pizzeriassa syömässä omavalintaisen pizzan, mereneläviä täytteenä.

Toisaalta tässä vaiheessa minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten lapsuuteni koettelemukset ja niiden läpikäyminen myöhemmin terapiassa olivat valmistautumista pahempaan. Vasta myöhemmin oivalsin, miten merkitykselliseen asemaan terapiassa huolella veivaamani lapsuuteni kokemukset vaikuttaisivat myöhempään elämääni. Terapiasta saamani mielentyökalut virittäytyivät vastaanottamaan jotain sellaista, mitä kenellekään en soisi. Ja ilman terapiaa en olisikaan – tässä ja nyt – kirjoittamassa tarkoin punnittuja sanoja ja lauseita pieniksi narratiiveiksi. Vaikka terapialla on merkittävä vaikutus hyvinvointiini, on siihen tarvittu runsaasti muutakin.

Yllä oleva kuva, kaikessa rumuudessaan ja kauheudessaan, kuvastaa ja ennustaa tulevaisuuttani, joka on osittain jo toteutunutkin – läheisten hautaan saattaminen. Silti minun on jaksettava, vaikken aina jaksaisikaan. Alla oleva kuva symbolisoi luovuuttani – kun sanat eivät riitä, tai kun niitä ei ole, ovat tarpeen muut keinot.