Eläminen pahuuden keskellä on selviytymistä äärimmäisissä olosuhteissa. Kokemukset ovat avartaneet kykyäni ymmärtää ihmismieltä.

Äitini oli kuta kuinkin seitsemännellä kuulla raskaana, kun isäni pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon. Äiti pelkäsi raskauden keskeytyvän. Suojelusenkelit taisivat olla mukana, sillä pikkusiskoni syntyi laskettuna aikana. Isäni useimmiten rauhoittui joksikin aikaa, kun hänen käytöksensä aiheutti jotain lähes peruuttamatonta. Tämänkaltaisia tilanteita elimme jatkuvasti.

Jälkikäteen olen oivaltanut, että traumaattisten draamankaarien välinen sykli oli ja on noin 2–4 kuukautta.

Vanhemmat kutsuivat tuttavaperheen kylään illanviettoon joulun alla vuonna 1973. Pikkusiskoni oli tuolloin noin kahden kuukauden ikäinen, minä vajaat vuoden ja kymmenen kuukautta. Kun iltaa vietettiin, siihen kuului myös alkoholin nauttiminen. Ilta kuitenkin päättyi, kun piti rauhoittua, sillä oli lasten nukkumaanmenoaika. Minä ja sisareni nukuimme omassa huoneessa.

Isäni oli vihainen, sillä juominen loppui, kun juoma loppui; ja lieneekö isällä lisää tehnyt mieli. Isäni oli myös vihainen, koska hän oli vakuuttunut, että perhetuttava oli varastanut hänen jo korkatun Jaloviina-pullon. Äiti yritti rauhoitella isääni, mutta isä oli niin humalassa ja aggressiivinen, etteivät järkipuheet auttaneet. Äiti oli huolissaan, koska isä oli saanut päähänsä tappaa perhetuttavansa. Isäni asetteli veitsiä riviin parisängyn päälle. Isä soitti perhetuttavalle ja uhosi. Perhetuttava päätti tulla rauhoittelemaan kiihtynyttä isääni. Äiti yritti puolestaan huutaa puhelun taustalla, että miehen olisi viisainta pysyä poissa.

Ei mennyt kauan, kun tuttava kuitenkin soitti ovikelloa. Äiti yritti kiirehtiä ovelle ja varoittaa tulijaa, mutta hän ei ehtinyt päästää suustaan ääntäkään, kun hän avasi oven. Oven auetessa isäni pisti äidin selän oikealta puolelta olan yli veitsen suoraan miehen sydämeen. Mies kuoli välittömästi ja lyyhistyi lattialle äidin silmien eteen.

Tapahtui se pahin, jota pelättiin. Peruuttamaton teko – kuolema.

Näin minä ja sisareni menetimme isän, joka joutui vankilaan taposta. Näin menetimme käytännössä myös äidin, joka traumatisoitui. Oli äiti fyysisesti olemassa, mutta muuten hän loisti poissaolollaan. Tuohon aikaan ei ollut terapioita, vaan annettiin sinisiä pillereitä pahimman yli.

Äitini vanhemmat hakivat meidät pääkaupunkiseudulta Savoon. Äiti yritti päästä uudestaan jaloilleen, kuten hän on kuvaillut minulle jälkikäteen. Muutaman kuukauden kuluttua äiti löysi lehdessä olevan ilmoituksen kautta miehen, jonka kanssa hän aloitti kirjeenvaihdon. Ei mennyt kauan, kun tuleva isäpuoli nouti meidät Koillismaalle, pohjoisen pieneen kyläpahaseen, jossa naapurusto oli useamman kilometrin päässä.

Aluksi kuvittelin saapuneeni paratiisiin. Oli maatila, jossa oli lehmiä ja koiria. Samassa rintamamiestalossa asuivat isäpuoli ja hänen vanhemmat, sekä isäpuolen sisko miehensä ja heidän yhteisen lapsensa kanssa. Lisäksi talossa asui myös isäpuolen veli. Isäpuolella oli myös poika, joka oli minua noin vuoden vanhempi. Kolme sukupolvea samassa talossa. Olisiko lapsi voinut uneksia paremmasta?

Myöhemmin ymmärsin, että pahuus sai vapaasti riehua pirtissä pienessä. Naapurit eivät avun- tai tuskanhuutojani kuulleet, vaikka ääneni kauas parhaimmillaan kantautuikin.

Tästä esimerkkinä mainittakoon, että muutaman kilometrin päässä oli lampi, johon joskus verkot laskettiin. Eräänä aamuna isäpuoleni määräsi, että minun oli lähdettävä hänen mukaansa verkot nostamaan. Minä olin veneen soutaja ja isäpuoleni verkkojen ylös nostaja. Kävipä niin, että en osannut soutaa, ja pelätessäni olin vielä surkeampi soutaja. Isäpuoli nosti verkon ylös (jossa muuten ei ollut yhtään kalaa saaliina) ja pieksi minut veneen pohjalle tuolla hänen käsissään olevalla verkolla, koska olin huono soutaja. Huusin. Huutoni oli kuulunut kotiin saakka. Vesi on sellainen elementti, että se saa äänen kantautumaan, kauaskin. Sain kuulla huudoistani myöhemmin kotona muilta.

Totuus oli tarua ihmeellisempi. Jo kolmen-neljän vuoden iässä olin taivastellut äidilleni, mikä tässä talossa oli vikana. Äidilläni ei ollut sanoja, joilla vastata pienelle lapselle. Talossa olevat viat opin tuntemaan ilman sanoja. Isäpuoleni opetti ne minulle humalassa väkivaltaisin keinoin. Olin helppo kohde; olin toisen miehen lapsi, jonka suonissa virtasi isäni veri – karjalaista eloisuutta. Eloisuus, joka tässä talossa muuttui persoonallisuuteeni kuuluvaksi viaksi, ja selitykseksi fyysiseen kurinpitoon. Ei siis talossa ollut vikaa, kuten lapsena kuvittelin. Minuun taottiin totuus, jonka mukaan minussa oli oikku, virhe. Noin yksitoista vuotta kestäneen väkivallan jäljet tatuoituivat kehooni ja mieleeni – osaksi identiteettiäni.

Lukiessani myöhemmin aikuisena Viktor E. Franklinin Ihmisyyden rajalla koin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Lapsuuteni olosuhteet olivat kuin vankileiri, jossa vallitsi mielivaltaisuuden lait.

Tämä oli ensimmäinen osa lapsuuteni ensimmäisistä 13 vuodesta. Sunnuntaina 16.2. julkaistaan toinen osa.