Kadotin alkuvuoden. Päädyin osastolle tammikuun alkupuoliskolla. Liki kolmen kuukauden osastojakso tuntuu epätodelliselta, kuin aika olisi kadonnut.
Samalla tavalla kun koko kevät on kadonnut on kadonnut myös viime kesä, syksy ja talvi. Kuin olisin kadottanut elämästäni vuoden. Olen paljon miettiny miten ennen tätä osastojaksoa olen päiväni käyttäny. En muista, mutta luulen, että syksyä rytmitti liikkuminen ahdistuksenhallintakeinona, se oli varmaan jo pakkoliikkumista sillä sain pahaa oloa hallittua. Masennus ja ahdistus on vallannut minut ja koossa pysymiseen on pitänyt löytää muita keinoja. No, en pystynyt siihen. Missä olen, kuka olen. Mihin hävisi aika ja paikka. Elänkö tässä todellisuudessa, mikä tämä todellisuus ja aika edes on?

AIKA HÄVIÄÄ

Millä mittarilla voidaan määritellä aikaa. Sanon, etten osaa kelloa, en tiiä mikä päivä nyt on. Vuodenaikakin on kadonnut. Toinen kertoo mulle mitä kello on ja siltikään en sitä tajua.

Ruokailu on vartin yli neljä  ja lääke pitää ottaa tuntia ennen. Selvä laitan puhelimeen muistutuksen lääkkeestä, hyvä homma. Puhelin hälyyttää, hae lääke. Kello on tasan 16:15 Lääke jää siis ottamatta, ku ei siitä tähän ole enää hyötyä. Huomaan, etten tajunnu taaskaan. Hetken aikaa pysyn läsnä ja ihmettelen, mihin päivä on kulunut. En oo tehny mitään, en tiiä oonko ollu ees sitä päivää osastolla, missään. Oon varmaan, ku eihän sieltä poiskaan päässy, mut missä olen aikani käyttäny. 

Välillä on pelottavaa kun huomaa ettei osaa kellonaikoja, kun ei pysy yhtään läsnä. Tää vallalla oleva aikakin hämmentää; päivät kulkee samaa rytmiä, kaikkialla puhutaan samasta asiasta; uutiset, radio, ruokapöytäkeskustelukin pyörii koronan ympärillä. Ahdistavaa ja sekoittavaa. Tasainen päivärytmi on hyvästä, mutta jonkinlainen vaihtelu päivissä olisi hyväksi, vaikka päivä ilman korona-uutisia. Nyt kotona ollessani tähän on alkanut tulla muutosta; lapset ottavat oman huomionsa ja ruokapöydässä ei todellakaan puhuta koronasta.

OMITUISTA, UUTTA AIKAA

Tää korona-aika, eristyksineen on todella ristiriitaista aikaa. Oman voinnin ja toimintakyvyn takia pitäisi saada liikkua, nähdä ystäviä ja päästä puolison kanssa myös ihan kahdestaan joskus jonnekin. Tarvitsisin terapiakäyntejä ihan oikeasti silleen läsnäolevana. Mutta toisaalta, tää helpottaa kun ei tarvitse olla sosiaalinen, ei oo pakko pystyä käymään kaupassa tai missään muuallakaan (puoliso hoitaa nämäkin asiat). Saa olla ihan omien ajatusten kans ja ennen kaikkea oman perheen kanssa. Vaikka kaksi vilkasta alle kouluikäistä vie todella paljon voimia, mutta ne myös maadoittaa mua. 

Nyt on aika kokeilla aloittaa arjenhallintaa uudestaan ja jotain muutoksia pitäisi tehdä siihen kuitenki, entiseen ei ehkä voi palata.

Välillä menen kaksi askelta eteenpäin ja kaksi taakse, junnaan paikallani. En osaa katsoa, en näe edes aina sitä tulevaa. Mutta kunhan pysyn täällä se aika on edessä.

METSÄRETKIÄ, UUSIA JA VANHOJA HARRASTUKSIA

Liikkua pitää, mut ei kuitenkaan liikaa. Nyt ollaankin käyty lasten kanssa metsäretkillä. Ollaan kuljettu pelloilla, tutkittu autiotaloja ja etsitty kelopuita suolta. Käyn paljon itseni kanssa taistelua, etten lähtisi juoksulenkille. Mutta huomaan, että jos kiellän sen kokonaan itseltäni, siitä nousee valtava ahdistus. Jos annan luvan, että voin käydä silloin tällöin juoksemassa, siitä tulee vapaampaa, luulisin. En tiedä vielä miten tämän ajatuksen kanssa käy. 

Olen vuosia vuosia sitten kasvattanut paljonkin viherkasveja, nyt koitan herätellä hieman tätä harrastusta. Lasten kanssa ollaan myös istutettu erilaisia siemeniä ja olen myös saanut muutamia viherkasvien taimia, joita koitan alkaa kasvattamaan. 

Joskus myös leivoin paljon, jopa rakastin leipomista ja tein paljon mm.kakkuja tilauksesta. Se harrastus jäi ihan kokonaan masennuksen ja toimintakyvyn laskun myötä. Sanoin pitkään, etten enää edes osaa leipoa enkä tykkää leipomisesta. Kokeilin nyt myös tätä, en suuresti tykännyt, mutta onnistumisen kokemuksen sain. 

Rakastan käsitöitä, joka on varmaan käynyt jo aiemmissa postauksissa ilmi, niin lähdin kokeilemaan makramee solmeilua. Se onkin aika terapeuttista, pitää keskittyä siihen mitä tekee, eikä voi ajatella muuta. Niin kuin uudet neuleohjeetkin tämäkin vie mennessään ja antaa muuta ajateltavaa.

UUSI SUUNTA

Olen paljon miettiny mikä on mun suunta, mihin olen menossa. En haluaisi palata entisiin kuvioihin ja sen eteen teen kaikin voimin töitä, et pääsisin hiljalleen eteenpäin. Mulle sanottiin monesti, että mun tavoite on todella kaukana, kun se on ajatus työhönpaluusta. Pitäis olla lyhyemmän aikavälin tavoitteita, niitä pitää nyt miettiä. Vakautta, sitä tarvitsen ja sitä lähden tavoittelemaan.

Kadotin tästä vuodesta ensimmäisen kolmanneksen. Miniaskelin ja pienin muutoksin lähden tavoittelemaan vakautta ja läsnäoloa, jotta muistaisin asioita paremmin ja olisin enemmän läsnä, myös itselleni.
Ajattelen, että metsäretket, leipominen ja käsityöt auttavat tässä. Olen myös alkanu tekemään aktiivisemmin hengitysharjoituksia ja tietoisia läsnäoloharjoituksia, jos hiljoskellen oppisin vakauttaa oloja ja pysyä tässä hetkessä, pääsisin joskus siihen pitkän aikavälin tavoitteeseen; töihin. En tavoittele työhönpaluussa täyttä työaikaa, mulle riittää aluksi hyvin osa-aikatyö, jotta saan aloittaa hitaasti, pystyn tekemään työni hyvin ja voimia jää työn lisäksi myös terapiaan, perheeseen, parisuhteeseen ja ystävillekin. Toki tarvitsen aikaa myös ihan itselleni.