Kultaiset arvet

Kintsugi on perinteinen japanilainen taiteenlaji ja keramiikan korjaamisen menetelmä. Kintsugi-tekniikassa ehjäksi kootun esineen rikkinäisen historian on tarkoitus näkyä. Palaset liitetään toisiinsa kullatuin saumoin, tarkoituksena luoda jotain alkuperäistä erityisempää ja arvokkaampaa. Monet näkevät tämän ylevänä ja kenties lohdullisenakin metaforana. Kerran särkyneestä ihmisestä tulee kärsimyksen kultivoima, kauniimpi ja vahvempi kuin ennen. Pidän tässä vertauksessa siitä, että se pyrkii häivyttämään rikkinäisyyden stigmaa: kenenkään ei tulisi tuntea häpeää tai alemmuutta omista vaikeista kokemuksistaan. Siinä on kuitenkin ongelmansa.

Entä jos minut on alun perin valettu väkisin vieraaseen muotoon? Entä jos minän rakentuminen on niin kesken, että sen osasetkin ovat vielä vailla muotoa? Entä jos en halua, että ihmiset näkevät minussa ensimmäisenä vain kultaiset arpeni? Saanko olla olemassa, vaikka olisin ruma ja keskeneräinen enkä lainkaan valmis? Entä jos en halua olla vain käyttökelpoinen esine tai inspiroiva näyttelykappale?

HILJAISUUDEN LAPSI

Vasta äitini kuoltua aloin saada tietoa vanhempieni ja heidän vanhempiensa elämänvaiheista. Olin ehkä juuri täyttänyt kahdeksantoista. Heidän tarinansa eivät olleet onnellisia. Vaikka niiden tapahtumat kietoutuvatkin tiukasti omaani, minulle on tärkeää kertoa kerrankin minun tarinani sellaisena, kuin minä sen koin ja muistan. Ylisukupolvisuuden ketjusta irrotettuna siinä ei ehkä ole niin paljon traagisia käänteitä, ilkeitä pahantekijöitä ja suurta dramatiikkaa, mutta kaikessa hiljaisuudessaan se on enemmän minun.

Isovanhemmat huolehtivat meistä lapsista arkisin, sillä vanhempani olivat paljon töissä. Jos he eivät olleet töissä, he olivat uupuneita, poissaolevia, vihaisia. Opin, että lapset ovat häiriötekijöitä. Lapset ovat tyhmiä, itsekkäitä, vaativia, eivät tajua olla olemassa oikein. Lasten pitäisi jo osata, opettamatta, perustelematta, kertomattakin. Kuulin moneen kertaan, kuinka firman alkuaikoina kotonamme tuotteita valmistanut äiti oli niin väsynyt, että oli epähuomiossa upottaa sylissään olevan vauvan kemikaalisammioon. Sen oli tarkoitus olla hauska tarina, vaikka vanhempani eivät olleet aivan varmoja edes siitä, kuka lapsista oli ollut kyseessä. Minussa se herätti hiljaista kauhua. Kun jompi kumpi vanhemmistani joskus harvoin hassutteli tai pilaili kustannuksellani, se oli minusta niin outoa että jähmetyin.

Näin kerrossängyn yläpediltä pikkusiskon kumartuneena uuden leikkikalunsa ylle, heilutellen sitä keskittyneenä. Lelu oli varren päähän liitetty pieni rumpu, jonka muoviseen kalvoon kehikosta roikkuvat pampulat osuivat kun sitä pyöritti. Muistan sen kylmäävän tunteen, joka vatsanpohjaani tiivistyi katsoessani siskon leikkejä. Ehkä siksi olin jo omassa sängyssäni, vaikka ei tainnut olla vielä nukkumaanmenoaika? En muista, sanoiko isä mitään rynnätessään ovesta sisään. Sisko jähmettyi paikalleen, kun lelu repäistiin hänen käsistään. Hetkessä se oli palasina huoneen nurkassa. Isän poistuttua sisko konttasi nurkkaan ja keräsi rummun palaset käsiinsä. Hän katsoi niitä ja totesi hiljaisella äänellä: “Rikki. Ei voi korjata.”

En muista lapsuudestani paljoakaan selkeästi, mutta tuo hetki palaa mieleeni yhä uudelleen. Siskon hiljainen itku loppui, rikkinäinen lelu siivottiin pois ja arki jatkui edelleen. Minä olin jossain vaiheessa mennyt rikki, vaikka en sitä silloin tiennytkään. Toinen vahva muisto ehkä vuotta myöhemmin on samalla viimeinen muistikuvani rehellisestä, voimakkaasta tunteesta. Sen purkautuessa äiti kysyi syytä itkuuni. Uskaltauduttuani vastaamaan hän sanoi “En usko. Ei kukaan voi tuntea noin.” Häpesin. Olinko todella niin vääränlainen, että en osannut edes tuntea oikein?

Hiljalleen lamaannuin. En osannut enää reagoida mihinkään välittömästi, vaan sepitin päässäni tarinaa siitä, miltä minusta kulloinkin tuntui. Luin paljon, ja yritin istuttaa itseeni ihailemieni henkilöhahmojen motiiveja. Selostin elämäni juonta auki päässäni kuin kioskiromaania. Kaikki vaikutti keksityltä, epätodelta, en voinut vaikuttaa mihinkään ympärilläni. Olin merkityksetön, edes kokemukseni eivät olleet omiani. Jo alakouluikäisenä aikuiset kertoivat minulle omia huoliaan, ja minä kuuntelin. Silloin minua kehuttiin, olin niin paljon ikävuosiani kypsempi.

KESKENERÄINEN, SILTI RIITÄN

Olen pian jo neljänkymmenen. Voisinpa sanoa, että aika on koonnut minut hellästi yhteen ja kullannut arpeni, että olen onnellinen. Kokonainen. En ole.

Se ei kuitenkaan tee tarinastani yhtään sen vähemmän arvokasta, eikä sen viesti ole lohduton. Olen löytänyt tärkeitä osia itsestäni, luonut olemassaololleni merkityksiä ja kohdannut matkallani upeita ihmisiä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan auttaneet minua eteenpäin. Minun matkani on kuitenkin edelleen aivan alussa. En itsekään tiedä mitä näistä palasista vielä muotoutuu, mutta kurotan niitä kohti uteliaana ja toiveikkaana.

Osana Traumamatka-blogikollektiivia saan mahdollisuuden jakaa tarinaani teidän kanssanne.

Tervetuloa mukaan.