Miten heikolla pohjalla itse apu -keinojen käyttö onkaan. Tiedän mutten toteuta. Ymmärrän mutta vastustan. Lapsuuden ja nuoruuden aikana opitut selviytymiskeinot puskevat nyt ensisijaisiksi selviytymiskeinoiksi. Lapsuuden sairaalaviikko teki minusta itsenäisen.
Arjessa jaksaminen vie voimia
Vireystilat vaihtelevat rajusti. Käyn kuin kone, mutta kun tulee hetki rauhoittua ylitseni pyyhkii väsymys ilman unta. Välillä näen silmät auki jatkoa edellisyön unille.
Ystävä ojensi auttavaa kättä vakautumiseen. En tarttunut käteen. Avun vastaanottaminen on nyt vaikeaa. Epävarmuus ja huonommuuden tunteet ovat voimistuneet. Miksi kukaan haluaisi auttaa minua? Yksinselviämismoodi on vahvasti päällä. Minä selviän yksin ja haluan olla vahva.
Reagoin nyt voimakkaasti vihaisiin ja ärsyyntyneisiin ihmisiin. Muutun pieneksi ja yksinäiseksi. Tuntuu, että kukaan ei pidä minusta ja olen vain riesa. Yksinäisyysviitta valuu ylleni. Tiukoissa arjen haasteissa voin jonkin aikaa pitää itkun sisälläni, mutta sitten se käy mahdottomaksi. Itku ja epätoivo tulee syvältä sisältä. Uudelleen ja uudelleen. Pieni itkee.
neljävuotiaana sairaalassa
Nämä yksinäisyyden ja epätoivon tunteet ovat tuttuja sairaalaviikosta kun olin neljävuotias, täytin viisi kotiutuspäivänä. Olin hoidossa Kainuun Keskussairaalassa keuhkokuumeen vuoksi. Mieleeni on kaivertunut kristallinkirkkaita muistoja.
Äiti saatteli minut lastenosastolle keskellä yötä. Piti olla aivan hiljaa ettei muut lapset herää. Yökkö otti meidät vastaan ja lupasi että äiti voi olla vielä kanssamme sen aikaa kun pissaan pottaan. Pidätin ja pidätin. Minuutit kuluivat. Lopulta sairaanhoitaja sanoi, että äidin on lähdettävä nyt.
Sairaanhoitaja piti minusta kiinni kun äiti käveli pois hämärää käytävää pitkin. Itkin. Luulen että äitikin itki. En olisi halunnut että äiti lähtee ja yritin päästä mukaan. En ymmärtänyt miksi minun pitää jäädä.
Sauraavana päivänä en uskaltanut kertoa hoitajille, kun potta tuli täyteen. Tarkkasilmäinen hoitaja löysi piilottelemani potan sänkyni alta. Se oli piripintaan täynnä. Minua hävetti.
Olin sairaalassa 70-luvun lopulla. Vierailutunti oli 1 tunti. Isäni oli reissutöissä. Jos äiti ei saanut pikkusiskolle lapsenvahtia, niin vierailulle ei voinut tulla. Se oli surullinen hetki kun eräänä päivänä naapurisängyn tytölle tuli vanhemmat ja minun äiti ei tullutkaan. Kuulin kun naapurisängyllä vanhemmat jutteli keskenään ja miettivät miksi kukaan ei tullut katsomaan tuota tyttöä? Muistan tämän hetken selvästi.
Tunsin itseni hylätyksi. Suru ja ikävä tuntui pakahduttavalta. Itku yritti väkisin tulla. Painoin kasvot tyynyyn ja siirryin “kuplaan”. Siellä hävisi paha mieli ja kyyneleet. Kaikki oli vain tyhjää ja hiljaista.
Sairaanhoitajista en hakenut turvaa. He olivat kaukaisia ja pelottaviakin. Huoneestani oli pitkä vaakaikkunan kautta suora näkymä taaperohuoneeseen. Ikkunan verhot olivat jääneet auki. Ulkona oli hämärää. Varmaankin aamu. Taaperoita teräksisissä häkkisängyissä. Näin kun heiltä otettiin verikokeita ja he pelkäsivät ja itkivät. Minäkin aloin itkemään. Huonekaverini sai minut uhkailemalla lopettamaan oman itkuni.
Ole hiljaa. Jos itket ne tulevat pistämään sinuakin.
Pienelle on paha paikka joutua selviämään pelosta ja surusta yksin ilman lohdutusta. Opin poistamaan sairaalasängyssä raastavat ajatukset ja itkun vaikka olisi itkettänyt. Osasin maata ilman ajatuksia ja tunteita. Opin selviämään yksin. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Ei ollut ketään kuka olisi lohduttanut.
hyvät muistot kantavat pitkälle
Sairaalasta jäi kaksi hyvää muistoa. Ne liittyvät lempeyteen ja välittämiseen. Kirjastotäti tuli kirjakärryn kanssa sänkyni viereen ja luki minulle kaikessa rauhassa Herra Huu kirjaa. Minulle! Herra Huu oli minusta aika outo tyyppi. Toinen muisto on ystävällisestä fysioterapeutista, joka vei minut jumppahuoneeseen ja taputteli keuhkoista limaa irti. Sain kokeilla siellä kuntopyörän polkemista. Se oli minusta tosi hienoa ja sai minut ilahtumaan.
Miten pienet asiat voivat jäädä pikkuihmiselle elinikäisiksi hyviksi muistoiksi “olen tärkeä ja huomionarvoinen”. Pienillä ystävällisillä teoilla voi olla uskomattoman iso merkitys.
turvaverkot ovat muuttaneet kännykän ruudulle
En ole yksin. Minulla on perhekin. Minulla on ollut useita hyviä turvaverkkoja. Mielessäni ne ovat kuitenkin heikkoa seittiä ja niihin repeää herkästi aukko. Terapia ja Klubitalo ovat siirtyneet kännykkään. Terapia ei tunnu enää samalta. Tunnen itseni hylätyksi vaikka toisaalta ymmärränkin ettei minua ole oikeasti hylätty. Pelkkä puhelinyhteys tuntuu surulliselta. Minulla on ikävä terapeuttia.
Klubitalotoiminta siirtyi kiitettävän nopeasti nettiin. Keskustelut netissä ovat kuitenkin olleet minulle vaikeita ja olenkin vetäytynyt niistä pois. En jaksa tässä mielentilassa taistella puheenvuorosta ja saada tunnetta etten tule kuulluksi. Helpompi olla osallistumatta.
Voimia kaikille. Niin, ja saa itkeä, se helpottaa.
Kuvat Nina Karjalainen
Viimeisimmät kommentit