Olen ollut reipas ja aktiivinen koko syksyn, en ole uskaltanut pysähtyä. Innoissani olen opiskellut ja osallistunut juttuihin. Mutta nyt mieli on nakannut mut niskalenkillä kenttään, että on aika pysähtyä. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty ja sen varmasti jokainen masentunut ja kuormittunut äiti voi tietää. Varsinkin joulun aikaan.

Näin joulun aikaan pysähtyminen on hyvä ja tarkoituksenmukaista. Mutta kun mieli murenee siinä samaa tahtia kun joulu lähestyy, epätoivoiset ajatukset valtaa mielen ja synkkyys iskee nyrkillä kasvoihin, pysähtyminen voi olla pelottavaakin.

Tottahan sitä äitinä miettii, millaisen joulun antaa lapsille, kun itseltä puuttuu ilo ja joulun rauha sielusta. Riittääkö lapsille, että olen olemassa? Riittääkö niille äiti, joka on paikalla, vaikka ei läsnä siinä hetkessä?

Tällä hetkellä sen pitää vain riittää, kun en isompaan läsnäoloon pysty, koska en hallitse oloja ja osien vaihteluita. En edes tiedä pystynkö olemaan joulunaikaa kotona.

Häpeä on taas voimakas, tuttu tunne, joka on jokahetkinen ystäväni. Häpeä omasta saamattomuudesta, häpeä siitä, että mun voimani menee ahdistuksen ja dissoilun hallintaan ja voimia ei riitä kodinhoitoon tai joulun iloon. Häpeä kun en pysty vastaamaan lapsentasoisesti kaikkiin lasten esittämiin kysymyksiin, mitä jouluun liittyen nyt tulee paljon. 

Siinä ei vaan jää mihinkään arjenhallintaan voimia. Tarvitsisin nyt kipeästi lomaa, taukoa omasta elämästäni. Haluaisin vain rauhaa, turvallisen paikan mihin käpertyä hetkeksi itseen. Saisin edes pienen rauhan sisälleni. Nyt on pakko myöntää, etten enää jaksa tätä arkea ja elämää.

Mielessä painaa koko ajan tekemättömät työt. Vaikka jouluhan tulee, vaikkei lattioita ois pesty, vaikkei jokapaikka ois tiptop, sehän väistämättä tulee ja meneekin. Silti, koko ajan mielessä on pitäisi-puhe, -tuttua varmaan monelle-

Armollisuuta itselle 

Koitan hallita ahdistusta käymällä kävelyllä ja tanssimalla kotona, näin saan kehosta kireyksiä vähemmäksi. Sitten makaan tuon tuostakin painopeiton alla ja maadoitan kehoani tähän hetkeen. Kasveissani on nimikylttejä, joita lukemalla ja keskittymällä jokaisen kasvin yksityiskohtaan, saan mieltäni pysymään hieman tässä hetkessä. Palauttelen mieleeni terapeutin rauhoittavia sanoja, samalla kun pyöritän käsissäni häneltä saamaani muumimamma figuuria ja hengitän.

Tanssi, ulkoile, ole vain. Anna kodin olla juuri sellaisena kuin se pikkulapsiperheessä on. Ei sen tarvitse olla tiptop. Haittaako se jos eteisessä on kengät levällään, haittaako se jos käytävällä on autoja tai nerf pyssy olohuoneen pöydällä. Mun on pakko ajatella ettei se oo niin nuukaa, ei mulloo voimia komentaa lapsia koko ajan tai kävellä ite tavaroita taukoamatta paikoilleen.

Mun kuvitelmissa jouluna, soi hiljalleen joululaulut taustalla, ilmassa tuoksuu joulukuusi ja lasten jännitys ja ilo. Kynttilöitä palaa ja iloinen, rauhallinen puheensorina kuuluu ympärillä. Sitä se vois olla parhaimmillaan. Mutta tänä jouluna otan sen joulun mikä meille tulee.

Mulle tärkeintä on, ettei riidellä, että kaikki oltais sovussa ja yhdessä. On ihana saada kaikki, ne aikuiset lapsetkin, kotiin ja saman ruokapöydän äärelle. Yhdessä pelata lautapelejä ja syödä suklaata. Se tuo joulun tähän mun levottomaan, vaikeaan oloon. 

Toivotan kaikille parhainta mahdollista joulua