Niin paljon asiaa, että tuntuu mahdottomalta keskittyä vain johonkin. Helpointa olisi, jos pään saisi auki ja koko sisällön tuuletettua kerralla. Kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa muu käsittely- tai ilmaisutapa on liian suppea ja hidas. Asiat ehtii mennä vielä pahemmin mutkalle, kun niitä yrittää puristaa ulos liian pienestä aukosta asian suuruuteen tai asioiden määrään nähden. Oon usein miettinyt, että pääsisin traumamatkallani eteenpäin paljon nopeammin, jos mun terapeutti olis mun kanssa kokoajan. Seuraisi kaikkialle ja voisi kokoajan reflektoida mulle tapahtuvaa todellisuutta. Saisin asiat mittasuhteisiin.

Nyt asiat ei useinkaan ole oikeissa mittasuhteissa. Pienet asiat voi paisua ja toisaalta suurille en anna niiden tarvitsemaa huomiota. Ohitan itseni ja tarpeeni, kun pitäisi kuunnella ja ottaa tosissaan. Ja jää jumiin johonkin pieneen kynnykseen, jonka voisi vain ohittaa ja antaa mennä. Multa puuttuu suhteellisuudentaju. Erityisesti päänsisäisiin asioihin liittyen. Mutta myös ulkoisiin tapahtumiin. 

Liian rikki läheisyyteen

Oon miettinyt paljon sitä, että olenko liian rikki läheisiin ihmissuhteisiin, erityisesti parisuhteeseen. Ystävyyden vielä handlaan jotenkin, koska siitä on kuitenkin tietty etäisyys, ja läheisyys-etäisyys-akselia on helpompi säädellä kuin parisuhteessa. Ehdinkö vielä parantua ja toipua ja muodostaa elämäni aikana läheisen suhteen vai onko aikaa liian vähän ja toisaalta traumaa liikaa jäljellä? En ole saanut kuolemantuomiota enkä tietääkseni ainakaan sairasta mitään kuolemaan johtavaa sairautta, joten laskennallisesti elinvuosia voi olla jäljellä vielä puolet, jopa 50 vuotta. Että periaatteessa on aikaa. Mutta tässä keski-iän kohdassa noin 50-vuotiaana tuntuu surulliselta, että en ole saanut kokea läheisyyttä kuin hetkittäin. Sellaista aitoa hyväksyvää läheisyyttä, jonka pystyisin ottamaan vastaan. Aina on jokin osa minusta poikkiteloin. Joko mut valtaa tunteettomuus ja jääkausi, jolloin en tunne mitään. En pelkoa, mutta en läheisyyttäkään. Usein myös valtaa kiukku tai ärtymys, kun toinen ei ole täydellinen. Mun on hirveän vaikea sietää toisessa olevia vikoja. Omiani en siedä ollenkaan, mutta sitten iskee sellaisia hetkiä, jolloin näen itseni kärsivänä ja tarvitsevana, jolle maailman pitäisi korvata kaikki kärsimys, ja musta tulee vaativa, täydellisyyttä tavoitteleva ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Olen armoton sekä itselleni että muille. 

Vihaisen teinin hätähuuto ja häpeä

Siitä armottomasta osastani tulee mieleen kapinoiva, empatiaan kykenemätön teini. Teini, joka on raivoissaan koko maailmalle ja joka työntää vihallaan kaikki kauas. Mun teinin viha on passiivis-aggressiivista, se ei raivoa suurieleisesti, mutta se on vittumainen ja ilkeä. Se haluaa satuttaa toista. Se naamioi vihansa niin taitavasti, että se ei välttämättä jää edes kiinni, mutta se tietää silti, että ne sanat satuttaa. Se on uhri, joka haluaa vetää toisen mukanaan siihen samaan ikuiseen kärsimykseen, jossa se itse elää. Kostoksi. Koska joku kosto on saatava. Koska lähellä oleva ihminen ei ollutkaan täydellinen pelastaja, niin häntä on rangaistava. Hän ei ole joutunut kärsimään, kuten minä, joten mulla on oikeus levittää mun kärsimystä ympäriinsä. En pysty kantamaan kaikkea yksin. Tule tänne kärsimyksen helvettiin ja katso, miten olen saanut kärsiä. Katso tätä pahaa ja ota se multa pois. Ymmärrätkö, mitä olen saanut kestää? Katso ympärillesi, äläkä vaadi multa mitään. Näetkö, että musta ei ole mihinkään! Tämä on liian iso taakka kantaa, tässä on liikaa toisiinsa kietoutunutta ja kiinnikasvanutta pahaa, jota en saa itsestäni irti. Se ei lähde puhumalla, en saa siitä muotoa enkä hahmoa enkä pääse siitä eroon. Haluan, että joku muukin kärsii, että joku joutuu tästä maksamaan, joku muukin kuin minä. 

Tämä on teinin hätähuuto, täynnä vihaa ja tuhoa. Teini sylkee syytöksiään ja omaa kärsimystään läheisen päälle ja haluaa, että joku muu kärsii, kuten hän. Ja että joku ottaa kärsimyksen häneltä pois. Hän ei siedä ihmisten epätäydellisyyttä ja avuttomuutta. Sitä, että kukaan ei voi auttaa.

Tämä teini on nyt valloillaan. Se on sanavalmis ja älykäs, mutta sen tunnetaidot ovat juuri niin huonot ja itsekkäät kuin teinillä voi pahimmillaan olla. Se ei tunne lainkaan myötätuntoa. Häpeä sisällä on niin suuri, että ulospäin räiskyvän vihan ja loukkaamisen pitää olla niin suurta, että sisäinen häpeä ei näy. Ja että se ei joudu edes itse tuntemaan sitä, vaan nostaa meteliä, kriisiä ja myrskyä läheisen kanssa, jotta häpeä peittyy. 

Kylvää tuhoa

Tämä teini pitää huolen, että minä jään yksin. Se huutaa hätähuutoaan niin täynnä vihaa, että mä jään sen alle, eikä kukaan pääse sen vihan läpi. Minä olen tuo teini ja minä jään yksin. Haluisin vain, että joku näkisi hädän siellä raivon takana. Menisi raivon läpi ja ottaisi syliin. Mutta tajuan, että ei sellaista ole. Se olen minä, jonka pitää tulla raivon läpi ja hoivata itseäni. Se on mun tehtävä, mä oon ainut, joka tiedän, mitä se teini suojelee niin raivokkaasti. Se on vielä multa piilossa, en pääse siihen käsiksi enkä saa siihen yhteyttä. Saisinko yhteyden, jos hyväksyn teinin raivon, annan sen raivota? Mutta miten? Se vie mun läheiset ihmiset pois, koska se on niin epäreilu ja sietämätön. Se estää mua liittymästä toisiin ja kokemasta sitä yhteyttä, mitä eniten kaipaan. Miten voin sekä kuunnella mun teiniä ja pitää silti läheinen ihminen mun elämässä? Vai oonko tuomittu elämään yksin teinini kanssa, koska se ei salli epätäydellisiä ihmisiä meidän elämään? Se ei hyväksy ihmisten virheitä. Ja siksi jään yksin, kun ei virheettömiä ole. 

Me ei haluttais jäädä yksin

Nyt teini käpertyi maahan istumaan ja nojaamaan polviinsa. Se on väsynyt, taisteltuaan taas yhden taistelun. Saaden aikaan etääntymisen toiseen ihmiseen. Jos nyt yritän luoda yhteyttä teinin karkoittamaan ihmiseen, hyökkääkö teini uudestaan vai antaako se meidän olla toista lähellä? Miten saisin sen hyväksymään, että kukaan ei ole täydellinen, emme me eikä se toinen ihminen. Ja silti me kaivataan yhteyttä muihinkin kuin vain meihin.

rakkaus yhteys läheisyys