Elin pitkään itsetuhoisesti. Itsetuhoinen toimintamalli juurtui osaksi minuuttani. Kuvittelin, että olen itsetuhoinen ihminen. Piti lyödä monta kertaa pää seinään havahtuakseni, että se olikin oppimani tapa syntymästä saakka. Synnyin olosuhteisiin, joissa tuhoisat käytös- ja toimintamallit olivat ylisukupolvisia. Itsetuhoinen toimintamalli juurtui osaksi identiteettiäni.

Itsetuhoisuus oli patologista – ja näin syntyi itsetuhoisuuden kohtalonomaisuus.

Suvussani useimmat henkilöt olivat ja ovat oppineet ratkomaan ongelmat tuhoisalla tavalla. Tuhoisuus on kohdistunut joko itseen tai muihin. Tavalla tai toisella olen ollut jatkuvasti kosketuksissa elämän ja kuoleman kysymysten kanssa. Väkivaltaiset kuolemat ja tuhoisat käyttäytymistavat olivat osa normaalia elämääni. Olen saattanyt monta läheistä ennenaikaiseen hautaan.

Elin elämäni ensimmäiset kolmetoista vuotta monimuotoisen väkivallan keskellä. Minut yritettiin myös tappaa. Muistan myös, kuinka yritin ratkaista ongelman tappamalla itseni. Tuossa hetkessä vajosin syvälle varhaislapsuuteni kokemuksiin, jossa olin pieni ja hädissään olevan vauva tai taapero, ja sisälläni oli suuri hätä ja avuttomuus. Hätä, joka minun piti tainnuttaa, vaikka kuolemalla, kun en kestänyt sitä suunnatonta, tuhoavaa tunnetta. Hätää, jota kukaan huolta pitävä aikuinen ei pienenä ollessani kyennyt kuulemaan, näkemään eikä tyynnyttämään.

Myöhemmin aikuisuudessa olin itsemurha-ajatusten kanssa kasvokkain useita kertoja, joista kaksi kertaa yritin itsemurhaa. Yhtä kaikki, ne olivat kriisitilanteita, joissa taannuin varhaislapsuudessa opittuihin ajattelu- ja toimintatapoihin.

Toistaiseksi viimeisin kerta kun kohtasin itseni itsemurha-ajatusten ääreltä, oli noin vuorokausi pojan itsemurhan jälkeen. Olin yksin synkkien ajatusteni kanssa, ja kipusin kerrostalon portaat kuudenteen kerrokseen. Seisoin lopulta paikalla, jossa poikani oli päättänyt impulssiensa vallassa hypätä kohti kuolemaa. Olin kaiteen äärellä, katsoin alas ja minua huimasi. Kurkottelin kaiteen yli, ja muistan edelleen ajatukseni: ”Tämä hyppy tai pudotus johtaisi varmaan kuolemaan”.

Tässä vaiheessa näin silmieni edessä koko ylisukupolvisen elämäni historian kuin elokuvan. Siinä hetkessä tapahtui jotain, mitä on vaikea sanoin kuvata. Joka tapauksessa ymmärsin, miten hauras meille annettu lahja – elämä – on. Tästä hetkestä alkoi matkani kohti toisenlaista elämää. Elämää, jota monen läheisenikin on vaikea ymmärtää. Minussa tapahtui valtava muutos. Joskin ensi askeleet olivat huterat.

Edelleen kohtasin vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Edelleen taannuin ajatuksen tasolla oppimiini kaavoihin, mutta olin niistä tietoisempi. Olin myös tietoisesti vähemmän impulsiivinen. Pysähdyin. Joka päivä ja joka hetki, kun suru hyökyi päälleni, tein valinnan elämän ja kuoleman välillä, ja valitsin elämän. Näin teen edelleen.

Suhtaudun nykyisin kohtaamiini vastoinkäymisiin armollisemmin. Mitä tämä kokemus haluaa minulle opettaa?

Jälkikäteen ajattelen, että jos olisin syntynyt seuraavassa sukupolvessa, minutkin olisi leimattu ADHD-tapaukseksi, epävakaaksi tai muuksi. Impulsiivinen ja kaoottinen toimintamallini olisi lääkitty oireenmukaisesti. Tässä mielessä olen onnekas, sillä pääsin terapiaan penkomaan sisintäni ja lapsuuteni olosuhteita, joista löytyivät elämäni kaoottiset ja destruktiiviset juurisyyt.

Itsemurha-ajattelu- ja toimintatavat opin siis varhain lapsuuteni kasvuympäristössä. Näin aloin käyttäytyä kohtalonomaisesti autopilotilla. Kun oivallisia tämän, aloin opetella siitä määrätietoisesti ulos. Toistan myös itselleni, että opitut tuhoisat toimintamallit ja menneisyyden kokemukset eivät määrittele minua ihmisenä. Kun vaikeudet tunteineen valtasivat minut, annoin niiden tietoisesti tulla, mutta minun ei tarvinnut toimia. Tunteet tulivat, mutta lopulta myös menivät.

Oppimani mallit olivat patologisoituneet, joten sitä on ollut äärimmäisen vaikea ensinnäkin tunnistaa, saati tunnustaa. Itsemurhasta, itsetuhoisuudesta ja kuolemasta keskustelu on yhä tabu yhteiskunnassamme, mikä sinänsä on vaikeuttanut minua kampeamaan ylös elämää ylläpitävään elämäntapaan ja toimintatapoihin. On toivottu, että puhuisin vaietuista ongelmista vasta, kun he ovat kuolleet. Mutta vaikeneminen ei ole todellakaan kultaa. Jos odotan aikoja oikeita tai parempia, jolloin tabuluontoisista aiheista voisi puhua, sitä ei tule. Muutoksen aika on minulle tässä ja nyt.

Itsetuhoisuus voitaisiin diagnosoida, mutta onneksi sitä ei ole tehty. Jos näin tehtäisiin, sitä hoidettaisiin kuten muitakin sairauksia – oireenmukainen hoito eli lääkitys. Lääkitys ei kuitenkaan pureudu juurisyihin. Tarvitaan tehokkaammat keinot.

Myös vaikeiden tunteiden, kuten viha ja suru, kohtaamista vältellään. Jos olen surrut, minulle on sanottu, ota pilleri tai pese kasvosi. Tämä osoittaa, miten vaikea meidän ihmisten on ylipäätään kohdata vaikeita asioita ja niihin liittyviä tunteita. Kun puhun omista hautajaisista, minua hyssytellään. Nykyisin elämän ja kuoleman kysymykset on eristetty tavallisesta elämästä sairaaloihin, muun muassa synnytykset ja saattohoito. Reilussa sadassa vuodessa muutos on ollut melkoinen.

Myös sosiaalityön asiantuntijan silmin tarkasteltuna sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä itsemurhan ja itsetuhoisuuden kohtaamisessa on paljon parannettavaa. Eri tahoissa toimivat ihmiset ovat samoja ihmisiä kuin asiakkaana olevatkin – ihmisyys ja inhimillisyys on universaalia. Miten sinut olemme kaikkineen elämän ja kuoleman kysymysten kanssa? Väkivaltaisista kuolemista puhumattakaan.

Olin onnekas, kun sain rinnalleni hyvän terapeutin, joka kulki poikani viimeisen elinvuoden rinnallani, jotta kykenisin kohtaamaan väistämättömän – poikani väkivaltaisen kuoleman, itsemurhan.

Seuraavat kaksi vuotta käsittelimme poikani kuolemaa, kuoleman merkitystä yleensä ja loppu elämän kestävää surutyötä. Aikaisempi kymmenvuotinen lapsuuteni kokemusten käsittely pyskoanalyyttisessa psykoterapiassa toimi luonnollisesti hyvänä pohjana jälkimmäiselle kolmen vuoden itsetutkiskelulle traumaterapiassa. Poikani itsetuhoisuuden syöksykierteen seuraaminen lopulliseen itsemurhaan saakka, on ollut mentaalisesti elämäni vaikein kokemus, joka on myös eniten opettanut minua kohtaamaan itse elämän. Syntymä ja kuolema ovat erottamaton ja luonnollinen osa elämää.

Meidän yhteiskunnassa monet vaikeiksi luonnehditut asiat pyritään diagnosoimaan ja hoitamaan niitä lääkkeillä, kuten suru. Kuka määrittelee, mikä on suruaika läheisen kuollessa? Kaikkea ei voida mitata tehokkuuden ja markkinatalouden ehdoilla. Onneksi itsetuhoisuuteen tai itsemurhaan liittyviä asioita ei ole diagnosoitu, sillä sitä ei länsimaalaisella oireenmukaisella hoidolla eli lääkityksellä kyetä käsittelemään, päinvastoin. Lääkkeet voivat olla lyhytaikaisessa käytössä hyvä tuki ja tuoda helpotusta, mutta lääkkeet eivät ole itsetarkoitus tämän sorttisissa kysymyksissä.

Ongelma on edelleen se, että itsemurhasta ja kuolemasta ylipäätään keskustelu on tabu. Paistattelemme kertaalleen yhtenä onnellisimmista maista, jonka kääntöpuolena rehottavat pari- ja lähisuhdeväkivalta ja korkeat itsemurhaluvut. Se, mistä ei puhuta tai kirjoiteta, ei ole olemassa. Jatkamme edelleen eloa, jossa täytyy mennä läpi harmaan kiven ja hymyilemme läpi kyynelten, ja että hyvä tarkoitus pyhittää keinot ja vaikeneminen on kultaa. Yhteiskunnallisella tasolla, kollektiivisesti ja yhteisöllisesti toimimme kuta kuinkin autopilotilla.

On muutoksen aika…