Muutimme lapsuuteni aikana paljon, ihan liikaa näin jälkeenpäin katsottuna, mutta se oli sen hetkistä elämää ja varmaan tarpeellista siinä kohtaa. Näin haluan uskoa.

Muutin lapsena lukuisia kertoja, niin ettei luottamuksellisia suhteita ole päässyt syntymään, esim. opettajiin, turvallisiin ympärillä oleviin aikuisiin ei kannattanut alkaa luottamaan, kun kohta ne menetti kuitenkin. Kaverisuhteet mureni muuttojen myötä ja aina vaihtui ympäristö, johon piti oppia ja tottua. Kouluja lapsuudessani oli useita ja liki joka vuosi oli uusi opettaja ja uudet kaverit. Rankkaa lapselle.

kiintymyssuhdetrauma?

Tämä kaikki turvattomuus näkyy edelleen mulla aikuisuudessa. Ihmisiin on vaikea alkaa luottamaan, koska pelko sen ihmisen, auttajan menettämisestä on valtava. Jokainen kohtaamani ihminen, johon pitäisi alkaa luottamaan, on mahdollinen hylkääjä, lopulta kaikki lähtee. Ihmiset on parempi pitää kaukana minusta ja tunteistani. Vaikka samalla kun pelkään hylkäämistä ripustaudun auttajaan, yhtä aikaa on monenlaista tunnetta ja kokemusta.

Hylkäämisen kokemus on kokonaisvaltainen tunne, joka murtaa mua. Epävarmuus ja pelko jäytää sisältä.

Mulla on hyväkin luopumisen kokemus. Yksi entinen terapeutti lopetti ja se oli tiedossa jo edeltävästi. Sen terapiasuhteen päättämiseksi tehtiin töitä, vaikka tulinkin todella surulliseksi siitä luopumisesta, niin se ei hajottanut mua.

 Vuoden sisällä mun elämästä on revitty ihmisiä irti, se hajottaa. Tarvitsen luopumiseen varmaankin tavallista enemmän aikaa. Näistä hylkäämis kokemuksista syytän helposti itseäni, vaikka järki ääni sanoo, ettei toisen lähtö esim. toiseen työpaikkaan johdu minusta, mutta silti osaan syyllistää siitä hyvin itseni, koska olen jo ehtinyt kiintyä ja oppinut luottamaan, olenko silloin tehnyt virheen? 

Taas olen uuden luottamussuhteen edessä. Nyt on tullut uusi auttaja ja tuki elämääni. Päässäni on pyörinyt tietenkin kysymys luottamisesta, kannattaako antaa itsestä kovinkaan paljon, koska lopulta hän lähtee ja hylkää mut. Ja tarkoitan sellaista äkillistä lähtöä, johon en osaa varautua eikä mulle anneta aikaa.  Pelko nostaa päätään tässä kohtaa. Taas.

Siirränkö nämä pelot lapsiini

Menettämisen pelko liittyy myös parisuhteeseen. Olen pitkässä, hyvässä parisuhteessakin edelleen epävarma. En uskalla luottaa siihen, että puoliso olisi pysyvä. Pelkään yksin jäämistä yli kaiken. Vaikka järki sanoo, ettei puoliso ole viereltäni mihinkään menossa, silti en osaa luottaa itseeni, että saan pitää hänet vierelläni. Teen kuitenkin jonkin virheen, joka saa hänet lähtemään ja hylkäämään. Kuinka epävarma olenkaan. 

Miten estän tämän omilta lapsilta, että he tuntevat, ettei turvalliset aikuiset heitä hylkää. Kuinka osaan olla äiti, joka saa lapsen olon tuntumaan turvalliselta? Olen äiti, joka on viettänyt tässä parin vuoden aikana kuukausia osastohoidossa ja aina hylännyt lapset, mutta olen enemmän kuin kiitollinen, että lapsilla on isä, joka ottaa vastuun ja on se läsnäoleva turvallinen aikuinen kun äiti on pois, mutta silti kannan siitä syyllisyyttä ja pelkään, että siirrän tämän hylkäämisen pelon lapsiini. 

Isoja ja sekavia pohdintoja tässä kohtaa arkeani.