Hoidossa: Terapian avulla kohti aitoa minuutta

Minulla diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö vuonna 2017. Diagnoosi oli minulle helpotus ja toi järkevän selityksen ja nimen kaikille niille omituisille oireille, joita olin koittanut selittää itselleni ensimmäisestä romahduksestani 2012 lähtien. Traumaperäisen stressihäiriön juuret ovat post-traumaattisessa stressissä, mutta yksittäisen traumatisoivan tapauksen sijaan stressihäiriö kehittyy useimmiten useiden traumatisoivien kokemusten, sekä pitkittyneen stressin ja kuormittavien elämäntilanteiden tai elintapojen seurauksena. 

Kuten niin moni muukin, olen lapsena kokenut turvattomuutta ja pelottavia, traumatisoivia tilanteita, mutta lapsuudessa koetut traumaattiset tapahtumat jäävät helposti unholaan. Ne painuvat alitajuntaan ja vaikuttavat sieltä käsin luoden elämään kaikenlaisia haasteita ja mielenterveyden ongelmia. Omalla kohdallani oireilu alkoi esiteiniajan masennuksena ja muuntautui sittemmin nuorena aikuisena koetun seksuaalisen väkivallan myötä päihderiippuvuudeksi. Päädyin tekemään elämässäni valintoja, jotka ajoivat minua polttamaan kynttilää molemmista päistä. Ja kuten arvata saattaa, kyseinen elämäntapa päätyy ennemmin tai myöhemmin romahdukseen.

En ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä kun koin riitaisan parisuhde-eron myötä ensimmäisen hermoromahduksen. Asuin tuolloin Englannissa, mutta muutamassa kuukaudessa poltin itseni loppuun sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. Olin nimittäin kannabisriippuvainen ja päihteiden käyttöni kasvoi tuon syksyn aikana räjähdysmäisesti, kunnes aloin kokea psykoottisia oireita ja lopulta palasin takaisin Suomeen. Tarvittiin vielä kuitenkin toinen romahdus vuonna 2015, että lopulta päädyin hakemaan asiantuntija-apua, ja onneksi sain nopeasti lähetteen mielenterveyshuollon puolelle myötätuntoiselta lääkäriltä, joka kuuli pyyntöni saada muuta kuin lääkeapua. Siitä alkoi eheytymisen polkuni terapiassa.

Ensimmäinen terapiajaksoni kesti vuoden. Terapiamuotona oli psykodynaaminen terapia, joka on dialogikeskeistä. Terapeutti kuuntelee ja välillä esittää kysymyksiä. Tuo ensimmäinen vuosi oli minulle käänteentekevä, sillä viimein sain päästää irti. Minusta purkautui valtava vihan ja surun vyöry, ja oli kuin olisin päästänyt ulos valtavan sisälläni velloneen laavameren. Prosessi itsessään oli kaikkea muuta kuin kaunis, vaikkakin ehkä vaikuttava. Kiltin tytön syndroomasta kärsinyt minuuteni opetteli ilmaisemaan rajuja raivon tunteita rikkomalla astioita ja räyhäämällä terapeutin sohvalla. Inhosin itsessäni sitä, ettei minulla ollut ollut työkaluja asettaa itselleni turvallisia rajoja, jotka olisivat estäneet vastaavien tunnelatausten kertymistä, tai jotka olisivat sallineet intensiivisten tunteiden turvallisen ilmaisun. 

Terapian päätyttyä sekä minä että terapeuttini olimme tyytyväisiä. Päätin kokeilla, miltä elämä tuntuisi ilman terapiaa. Aluksi vaikutti siltä, että yksi vuoden jakso olisi riittänyt, mutta hakeuduttuani markkinointialan työvoimakoulutukseen sain kokea pettymyksen, ja minut ohjattiin sairauslomalle ja uudelleen terapian pariin. Tällä kertaa terapiamuodoksi valikoitui ratkaisukeskeinen terapia. Äidillisen ja turvallisen terapeutin kanssa työskentely auttoi purkamaan syvimpiä lapsuudessani kokemia traumoja, mutta molemminpuolisen luottamuspulan myötä päädyimme päättämään yhteistyön vuoden jälkeen. Koen silti tulleeni tuon vuoden aikana pitkälle ja saaneeni mahdollisuuden työstää kipeitä asioita turvallisessa tilassa.

Olen juuri aloittanut kolmannen terapiajakson. Edellisen terapeuttini suosituksesta hakeuduin traumaterapiaan. Olo on luottavainen ja toiveikas. Keholliset, auditiiviset ja olfaktoriset oireet ovat helpottaneet merkittävästi viimeisten parin kuukauden aikana. Tunnen oloni voimautuneeksi, ja mikä parasta, koen saaneeni työkykyni takaisin. Minulla onkin onni saada työskennellä ympäristössä, jossa osaamistani ja tietotaitoani arvostetaan.

Trauma on muuri, joka muodostuu ihmisen todellisen minuuden ja egon välille traumatisoivien, vaikeiden kokemusten myötä. Kuten elokuvassa The Wisdom of Trauma Maté kollegoineen toteaa, trauma katkaiseen ihmisen yhteyden omaan itseensä, tosiminäänsä. Terapian ja terapeuttisten menetelmien avulla tuo yhteys on mahdollista löytää uudelleen, mutta se edellyttää sitoutuneisuutta omaan eheytymisprosessiin ja irtautumista egon luomasta uhrin roolista. 

Syvin olemuksemme on se mikä on todella aitoa, mutta ihmisen ego rakastaa harhoja ja harhat puolestaan rikkovat yhteyttä omaan aitoon todelliseen minuuteen.

Terapeuttisen työskentelyn avulla on mahdollista löytää uusia näkökulmia, jotka edesauttavat oman elämäntarinan uudelleenrakentamista tai asettelua sellaiseen valoon, jossa epäoikeudenmukaiset ja kipeät kokemukset menettävät niiden tuhoisan voiman ja yhteys omaan itseen on mahdollista palauttaa.

Tuon yhteyden löytäminen on kuin kotiinpaluu, se tuntuu oikealta ja voimaannuttavalta ja ohjaa tekemään valintoja ja ottamaan vastuuta omasta elämästä luoden näin todellista vapautta trauman vankilasta.

Anna Paldanius

Kuvat Nina Karjalainen