“Niin, saanhan mä sitten tulla jutteleen, jos yöllä en saa nukuttua ja on tosi paha olla?”  

“Voi kuule, tää valvominen on hoitajille muutenkin raskasta ilman että jatkuvasti joku ramppaa kansliassa haluamassa jotain. Täällä nukutaan öisin. Tai ainakin pysytään omissa huoneissa.”  

Silloin oli 2000-luvun puoliväli. Kyseinen keskustelunpätkä käytiin ensimmäisellä osastohoitojaksollani minun ja omahoitajan välillä erään suuren kaupungin psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

VASTEN KASVOJA

Oli ensimmäinen ilta. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen. Täysin hukassa kaiken suhteen. Vaikka tiesin tarvitsevani apua ja turvattua ympäristöä, en voinut olla tuntematta pakokauhua ovien sulkeuduttua ja naksahdettua lukkoon lopullisen kuuloisesti.

Tunsin oloni nöyryytetyksi vaaleanpunaisessa sairaalapyjamassa (omia vaatteita ei saanut pitää tulopäivänä), jonkun vieraan ihmisen penkoessa tavaroitani ja takavarikoidessa ‘vaarallisia’ esineitä. Hoitaja kävi tunteettomalla ja monotonisella äänellä läpi osaston sääntöjä. Ja niitähän riitti. Olisi tehnyt mieli kysyä, että mitä täällä sitten voi ja saa tehdä. Mutta en kysynyt. Hoitajan olemus ei siihen kannustanut. 

Olin kuitenkin huolissani yöstä. Illat ja yöt olivat minulle äärimmäisen vaikeita. Ja nyt minulta oli viety pois kaikki välineet itseni satuttamiseenkin, ainoaan keinoon joka toi edes vähän helpotusta. Mutta että juttelukaveriakaan ei saanut? Ahdistus ja paniikki levisivät viruksen lailla jokaiseen kehoni sopukkaan. Olisi tehnyt mieli hypätä osaston viidennen kerroksen ikkunasta alas. Ai niin, olinpa tyhmä! Vastahan minua oli valistettu ikkunoiden olevan aukeamattomia ja lasin särkymätöntä. Ei tästä mitään tulisi. Halusin kuolla enemmän kuin koskaan ennen.

PÄÄTTYMÄTÖN TARINA

Taisin olla sillä kertaa osastolla parisen kuukautta. Ja kohta pian uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan. Jaksot kestivät muutamista viikoista useisiin kuukausiin. Vapaaehtoisena, M1:llä, tarkkailussa. Kotilomilla, eristyksessä lepositeissä, päiväsairaalassa, ECT-hoidossa. Joulunpyhät, uusivuosi, pääsiäinen. Jatkuvia lääkekokeiluja ja vaihtoja; sivuvaikutuksia, haittavaikutuksia, aloitusoireita ja lopetusoireita. Diagnooseja toisensa perään. Sumua ja ahdistusta. Kipua. Kipua. Kipua. 

Läheskään kaikkea en muista, onneksi. Mutta sen muistan, että mitään hyvää ei ole muistettavaksi. Ei mitään. Paitsi se, että minun ei tarvitse olla siellä enää. Ei ole tarvinnut moneen vuoteen. Kohtelu oli suurimmaksi osaksi ala-arvoista. Väheksyvää, piittaamatonta ja jopa julmaa. Henkistä väkivaltaa pahimmillaan. Minä olin potilas kaikkein haavoittuvimmillani, pahimmassa kohdassa elämääni. En pystynyt pitämään omia puoliani, hyvä kuin pysyin hengissä. Ja usein se henkikultakin oli katkolla. 

FANTASIAAKO?

Mitä sitten olisin toivonut noilta vuosilta? Inhimillisyyttä ja aitoa kiinnostusta potilaaseen ainakin. Että edes joskus hoitajat olisivat nostaneet katseensa koneelta ja tauottaneet keskinäisen juttelunsa kun piti mennä kysymään jotain. Olisivat tulleet oma-aloitteisesti kysymään vointia, eikä vain siksi että täytyy kirjata jotain ylös. Että olisivat olleet ihminen ihmiselle.

Vähemmän medikalisaatiota ja enemmän vuorovaikutteisuutta. Paljon enemmän avarakatseisuutta ja aitoa läsnäoloa hierarkkisuuden ja byrokratian sijaan. Että osastolle tullessa ei tokaista: “Ai taasko  oot täällä? No ainakaan sulle ei tarvii esitellä paikkoja”, vaan olisi sen sijaan vaikka kysytty: “Mitä kuuluu? Voitaisiinko me helpottaa sun oloa jotenkin?” Näitä olisin toivonut. 

KK