Kun elää oman kuplan sisällä, eikä päästä sinne ketään eikä anna kenenkään rikkoa sitä. Elääkö silloin ollenkaan. Minun kuplassani oli turvallista ja lämmintä. Siellä on tavallista ja kukaan ei voi satuttaa mua. 

Elinkö silloin kuplassa, kun en ollut vielä sairastunut? Kaikki oli hyvin ja elämä oli turvallista, ei ollut menneisyyttä, oli vain hyvä parisuhde, terveet lapset, ihana työ ja voimia selvitä arjen haasteista kohtuullisen helposti. Osasin puhua asioista, olin iloinen, kyläilin ystävillä, leivoin paljon. Lauloin ja harrastin. Oliko se kaikki vaan sen kuplan tuomaa turvaa. Oliko se kaikki harhaa? Ei, kyllä se oli ihan todellista, ihan oikeaa arkea, mulle.

Nyt kaipaan sinne turvalliseen elämääni takaisin. Joku puhkaisi kuplani, se kävi ilmeisen helposti. Luulen, että se oli aika ohut, kuin saippuakupla, odotti vain, kunnes se osuu johonkin niin se räsähtää rikki. Tai se oli kuin lasipallo, rikkoutuessaan sirpaleet lensivät ympäriinsä joka paikkaan ja minä niitä nyt epätoivoisena koitan keräillä, jotta saisin edes jonkinlaisen suojan itselleni kyhättyä. 

Ilman tuota kuplani tuomaa suojaa olen ympäristön ja dissosiaation armoilla. Tunnen oloni suojattomaksi. Mulla on menneisyys, kauhea menneisyys, jota en millään haluaisi muistaa tai hyväksyä. Minä en näe enää asioita, joita oli kun elin kuplani sisällä. Näen vain läjän ongelmia, en näe enää tulevaan.

On vain aloitettava rakentamaan uutta suojaa itselleni, jotta saisin elämäni takaisin.

OLISIKO JOLLAKIN LIIMAA?

Mun tehtävä, on alkaa rakentamaan sitä suojaa uudelleen, pala palalta korjaamaan. En pääse enää siihen samaan kuplaan missä elin monet vuodet, mutta se ei ehkä olekaan se tavoite. Nyt tavoitteena on rakentaa sellainen suoja, missä haluan elää. Missä koen olevani turvassa. 

Mutta miten ihmeessä onnistun näillä voimillani siihen? Mistä saan kasaan niin paljon rakennustarvikkeita, että voin alkaa kokoamaan itseäni? Tässä mua auttaa mun perhe, mies ja lapset, muut läheiset. ihanat ystävät ja ammattiapu. 

Suurin työ täytyy kuitenkin tehdä pään sisällä, että pystyy hyväksymään sen, että asiat eivät palaa ennalleen vaan, olen eri minä. On hieman erilainen tulevaisuus ja arki.

On helppoa ajatella, että olen huonompi ihminen nyt, mutta olen ehkä heikompi ja haavoittuvaisempi, ainakin vielä. Matkanihan on ihan alussa. Mutta, jos vain jaksan yrittää, muistaa levätä välillä, kyllä minä jonkinlaisen suojan saan itselleni niistä kuplani sirpaleista kasattua ja uskallan taas elää.

KOHTI UUTTA TURVAA

Nyt olen vain siinä kohdassa, että on pakko ottaa vain enemmän apuja vastaan. Olen huomannut, että teiniosat hajottaa ja kun joku kysyy,miten menee aikuinen vastaa “ihan ok, kaikki hyvin”. Vaikka olen ihan murtumispisteessä, silti kaikki on muka hyvin.

Dissoilijana tämä on erityisen vaikeaa,kun teiniosa minussa pärjää kyllä, selviää todella hienosti. Hän voi paastota ja ottaa alkoholia. Teini ei todellakaan myönnä mitään, että ongelmia olisikaan. Teinin kupla on myös rikki ja hajalla, mutta hän ei välitä. Hän ei välitä oikein mistään. Hän on vain niin vihainen, täynnä pelkkää vihaa.

Jos mulla ois hyvä yhteys osiini, voisin heitä rauhoitella, ettei ole mitään hätää enää, ei tarvitse pelätä. Myös kehoni, mielen lisäksi laittaa kaikin voimin hanttiin. Mutta se aikuinen, järkevä ja toimiva on kaivettava esiin ja elettävä hänen ja muiden osieni kanssa. Aikuinen tietää kuinka vaikea sitä kuplaa on rakentaa ja hän tietää, että se on rikki.

On koottava uusi kupla mihin voi asettua, vaikka sellainen, jossa olisi ovi. Sinne voisi päästää hiljalleen muita tutustumaan osiini ja uuteen elämääni.