Kuinka vaikeaa onkaan sanoa se yksitavuinen sana, joka on tosi pieni ja samalla ihan jäätävän suuri sana; EI! Omien rajojen pitäminen on tosi vaikeeta, kun ne on niin pitkään ja isosti rikottu aikoinaan. En oo voinu silloin pitää kiinni rajoistani, on vaan ollu pakko suostua kaikkeen paskaan, jos aikoi selvitä.
Nytkin on vaikeaa pitää kiinni omista rajoista, vaikka asiat on vaan ihan erit nykyään. Jokaisella on ne omat rajansa, mutta entä jos ei oikein edes tiedä missä ne omat rajat kulkee tai miten niistä pitäisi kiinni, ettei tukehdu kaiken alle.

on se vaan vaikeaa

“Maanantaina on terapia en silloin jaksais lähteä tapaamiseen” -kuiskaan toiselle. Kolmas kysyi “käviskö maanantaina tapaaminen?”. “Joo, no..no.. eiköhän se käy. SIt iltapäivällä” -vastaan. Mielessäni kaadun sen kaiken olemassa olevan taakan alle, enkä jaksa enää terapian jälkeen tavata, keskittyä. Onneksi olin juuri aikaisemmin sanonut etten jaksa maanantaina, toinen piti huolta minun rajoista; “Maanantai ei käy. Passaisko tiistai?” Ai taivas, että mua itketti. Helpotuksesta ja hävetyksestä. Enkä lopen tiiä mikä siinä oli niin hävettävää. Se etten ite pitänyt rajoista kiinni, se etten päässyt maanantaina vai se, etten pystynyt tulemaan paikalle, kun aikaa tarjottiin. 

Näitä samankaltaisi esimerkkejä on paljon, ihan liikaa. Sain tutkimusajan, johon on ihan ylivoimaisen vaikea mennä. Mietin ja itkin monet kerrat, kun en tiennyt miten tilanteen kanssa voisi toimia, kunnes minulle sanottiin, että peru se aika, koska sinne ei ole pakko pystyä nyt menemään, sinne voi mennä myöhemmin kun saan tukea siihen enemmän. Ei käynyt mielessäkään, että minä voisin perua käyntini, ajattelin vain, että loukkaan jotain jos en mene. Vaikka menemällä olisin loukannut vain omia rajojani.

opettelen

Pitää suostua, jos kieltäytyy voi sattua jotain pahaa. En uskalla sanoa omaa mielipidettäni moneenkaan asiaan, kun pelkään. Pelkään itseni ja lasteni puolesta. Teoriassa tiedän, että rajojen rikkoutuminen ja pitkäaikainen rikkominen hajottaa niin pahoin, että itsen puolustaminen ja rajan vetäminen johonkin on vaikeaa, ei ole itsestäänselvyys et vois pitää omia puoliaan. Nyt opettelen, tutkin ja tutustun omiin rajoihini, tunnustellen mikä on liikaa ja minkä asian kanssa pärjään. Monet kerrat mennään metsään asian tiimoilta, sit pitää rämpiä ylös siitä suosta ja jatkaa. Mutta sitten on niitä kohtia kun teen oman jaksamisen kustannuksella, mutta silti ihan omasta halusta ja aloitteesta.

 

Haluan uskoa, että lopulta minäkin tiiän rajani.
Pystyn asettamaan melko hyvin rajoja lapsilleni, ettei heillä olisi liikaa ruutuaikaa tai rajat valvomiselle, käytökselle ja ulkoiluun tai herkutteluun. Suojelen heitä joka solullani, jotta heitä ei satuttaisi mikään eikä kukaan. Rajat tässä kohtaa on rakkautta. Autan parhaani mukaan lapsiani pitämään rajansa, kaikkeen saa eikä tarvitse suostua. Mutta mikä ihme siinä on, että ei millään taho itselle saada näitä samoja neuvoja, jotka nimenomaan auttaisi pitämään rajoista kiinni. 

Yksi päivä sanoin ystävälleni, etten jaksa huomenna tavata, koska olen niin uupunut. Nyt en vain jaksa. Hävetti ja itketti, mutta samalla helpotti. Uskalsin ja kukaan ei suuttunut tai loukkaantunut, kaikki on ihan hyvin. Nyt kun minulta on pyydetty makramee seinävaatteita, en ole sanonut mitään aikaa niiden valmistumiselle, olen sanonut, että teen omien voimien mukaan ja mua on ymmärretty. Se on jännä kun sen sanominen hävettää ja helpottaa yhtäaikaa. Mutta koen, että tuollasesta on hyvä alkaa opettelemaan omien rajojen pitämistä enemmänkin.

Mulla on nyt todella turvallinen parisuhde ja muutama hyvä ystävä, joiden kanssa on turvallista harjoitella oman puolensa pitämistä. Mulle on myös muotoutunut tukiverkosto ensimmäistä kertaa, jotka neuvovat ja auttavat mua rajojeni pitämisessä.  Huomaan, että nyt kun masennut ja väsymys nostaa päätään, niin puolien pitäminen on helpompaa, koska mulla on jokin jo näkyvä syy kieltäytyä menoista. 

Opettelen asettamaan rajat itselleni. Opettelen kertomaan itselleni, että rajat on rakkautta, myös minua itseä kohtaan. Opettelen sanomaan enemmän EI! Minun ei tarvitse aina jaksaa tai pystyä; pakolliset asiat tietty pitää jaksaa ja pystyä ja loput sit ihan vain jos haluan.