Kun pesä tyhjenee

Sunnuntai-ilta. Lapsen luovuttaminen maailmalle on vaikeaa, Helsinki tuntuu niin suurelta ja vaaralliselta. Äsken itketti ja oli hyvin tuskainen olo. Minun lapsi muuttaa pois ensi yönä ja minua pelottaa, Helsinki on yli 500kn päässä.

juna etelään lähtee

Kuinka tähän voi ikinä valmistautua? 19 vuotta olen huolehtinut ja rakastanut. Pieni suloinen vauva on kasvanut rohkeaksi nuoreksi. Se pieni villi pellavapää on nyt rauhallinen nuorimies matkalla toteuttamaan haaveitaan.

Yö klo 03.30 Nyt hän on noussut junaan. Kuinka voin estää, ettei häntä siellä etelässä hakata tai tapeta. Itkettää taas. Ajan kotiin. Pelkoni ei ole tästä päivästä. Osaan rauhoittua ja palata tähän päivään. Kaikki menee hyvin. Netflixin avulla saan unen.

maailma on täynnä pahoja ihmisiä vai onko?

Nyt muuttanut poika on keskimmäinen lapseni. Hän on kolmas ja viimeinen kotoa pois muuttava. Vuosi sitten muuttivat omiin koteihin 16-vuotias tytär ja 21-vuotias poika.

Poikien muuttaminen ei ole ollut minulle niin vaikeaa. Se on tuntunut aivan luonnolliselta kehitysvaiheelta nuorten miesten elämässä.

Tyttären lähtöä itkin varmaan kuukauden  tammikuussa 2019 ennen koulujen yhteishakua. Olin ajatellut että hän käy lukion kotoa pitäen, en ollut osannut ajatellakaan muuta vaihtoehtoa. Pelotti, koska en olisi suojelemassa kaikelta pahalta. Osaako hän varoa pimeitä käytäviä ja epämääräisesti lähestyviä ihmisiä. Uhat tuntuivat todellisilta ja ajattelin, että hän on menossa surman suuhun toiselle paikkakunnalle. Tappo. Murha. Raiskaus. Eikö kaikki tytöt ole suuressa vaarassa? Olenko osannut kertoa tarpeeksi vakuuttavasti, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä? Enhän ole maalannut maailmankuvaa liian mustaksi?

Muita suruni hieman huvittikin. Tyttären kaverit saivat minut itkemään valtoimenaan, kun vain sanoivat muutosta. Kyyneleet alkoivat vierimään ja suruni  syvimmät joet aukesivat. Olin aivan lohduton. Ylireagoin vahvasti. Nyt minua naurattaa muistella noita aikoja. Huh huh, että oli rankkaa.

Lapset ovat pärjänneet ihan hyvin maailmalla. Tyttären lähtö oli varmaankin siksi kaikkein vaikeinta, koska ajattelin hänen tilannetta omien kokemuksieni kautta. Olin myös henkisesti huonommassa kunnossa kuin nyt. Taloudellinen Ilmarisen “kiristys” ja pitkät käsittelyajat oli kuormittanut edellisen puoli vuotta koko perhettä. Työkokeilu oli juuri alkanut ja se söi hurjasti voimia. Kävin terapiassa 1.5 tuntia viikossa ja siellä tehtiin paljon vakauttamista tähän päivään.  

Ehkä olenkin aika tavallinen äiti?

Minulla on kulkenut vierellä turvallinen Saila-terapeutti. Hänen kanssaan on realisoitu pelkoja ja mietitty syntyjä syviä. Kuinka asiat oikeasti ovatkaan. Tämä on ollut tärkeää.

Näen hyvät puolet lasten lähtemisessä. Ajatus vähenevistä kotitöistä tuntuu tosi hyvältä. Teen varmaankin vähemmän ruokaa. Voin ostaa valmisaterioita. Ketään ei tarvitse kuljettaa minnekään. Ehkä ei enää tarvitse pestä pyykkiä joka päivä. Oi oi lisääntyvää vapaa-aikaa elämässäni, ihanaa. 

Suurin osa huolistani on lopultaan aivan tavallisia. 

Onko hän yksinäinen? Onko hän onnellinen? Osaako hoitaa kaiken maailman virastoasiat ja hakemukset ajoissa? Entä jos hän masentuu toisella paikkakunnalla ja minä en huomaa?

Kysymyksiä on loputtomasti. Varmaankin useimmat vanhemmat ovat huolissaan miten nuoren elämä uusissa ympyröissä alkaa menemään. Se, että toivoo lapselleen hyvää on aivan normaalia. Puhuminen ääneen huolista auttaa hälventämään pelkoja. Esimerkiksi siitä on hyvä keskustella että masennus voi iskeä kenelle vain. Silloin kynnys avun hakemiseen on toivottavasti pienempi.

Pelkoni väkivallasta on ylimitoitettua. Siinä näkyy oma historia. Jos itselle ei ole tapahtunut väkivaltaa, ehkä sitä ei osaa pelätä lapsillekaan tapahtuvaksi? Vai osaako? Pelkäätkö?

Minulle lapseni on tärkeämpiä kuin mikään muu. Saan olla huolissani ja itkeä ikävää jos haluan. Vaikka kuukauden jos haluan! Kyllä se ikävä helpottaa. Ikävä on merkki rakkaudesta.