Kun on kiire päästä pakoon suojaan turvaan, niin ei siinä ehdi tuntemaan pelkoa. Onko nämä kaikki kuitenkin varastoituneet mun kehoon? Entä sitten kun et voi tehdä mitään pelastuaksesi? Se pelko on äärimmäistä kauhua ja menee niin yli ettei taaskaan tunne mitään, onko sekin jäänyt minuun?

Kun ikkunasta lentää yllättäen saha ja sitten pitääkin jo juosta niin paljon kuin pienistä jaloista pääsee. Miltä uni on tuntunut naapurin kovalla lattialla? Ei kai muutaman vuoden vanhalta tarvitse kysyä miltä tuntuu, nehän on vaan lapsia jotka eivät mitään ymmärrä.

Kerrostaloasunnonkin ovesta pääsee raavas mies ihan helposti, turvaketju ei ole mikään hidaste. Ei auta vaikka se huutaen mölisten ilmoittaisi tulostaan, saatanan pennut missä se huora on! Täytyy olla tarkkana missä välissä pääsee livahtamaan ulos ja vain toivoa, että pienemmät on turvassa ja äidille saa apua. Taas nukutaan siskonpedissä naapurissa. Kotoa ei voi edes hakea omia tavaroita, koska ei tiedä mikä siellä on tilanne. Miten humalaiset onkin niin ketteriä ja rohkeita, että pääsevät parvekkeille ja ikkunoista asuntoihin? Ei ole jäänyt muita muistoja kuin mieleen sitä uhkaa ja kaaosta, kevyitä on ollut laukut kantaa kun muutetaan.

Minkälainen mies tämä mahtaa olla? No se selvisi pian kun tempasi äitiä leukaan niin, että se murtui ja minä olin todistajana oikeudessa. Eikö tämä lopu milloinkaan?

Ei se lopu ja minun vuoro saada oma osani pahuudesta. Enää on vain yksi uhka jäljellä, siis sellainen jonka tiedän, muutenhan kaikki on edelleen mahdollista. Pelkään eksää, on niin hullu ja arvaamaton. Äärimmäisen kekseliäs kaikessa pahuuden toteuttamisessa. Minua ei lohduta jos minulle sanotaan ettei se enää minulle mitään tee. Mistä sen voi tietää? Ja vaikkei tekisikään niin silti pelkoni on aito ja se miltä se tuntuu kehossa!!! Suojan alla on pelko. Saako se olla siellä? Voiko sitä parantaa? En jaksa tätäkään kun se pulpahtelee milloin huvittaa.

Vasemman kyljen arpea kiristää. Välittömästi viesti singahtaa aivoihin, vaara. Ei auta vaikka sanon ei hätää, vaan koko keho alkaa reagoimaan: hengitys iho hikoilee päässä humisee raajat tärisee olo on sekava. Eli kun oikeasti reaaliajassa ei tapahdu mitään niin minussa tapahtuu. Katson vatsan arpea, onko se jotenkin omituisesti koholla? Useampi kirurgi kyllä katsoi sisäelimet, että ne on kunnossa, mutta entä jos kuitenkin jäi jotain huomaamatta?

Säikyn ja säpsähtelen. En voi kuunnella kuulokkeilla musiikkia, koska pitää kuulla mitä ympärillä tapahtuu. Kiinnitän huomiota kaikkeen ja kaikkiin, onko jotain epätavallista, valmiina pakenemaan. Turvapaikanhakijahakijaksi tituleerasin itseni ekalla terapiakäynnillä. Nauratti. Todellisuus kuitenkin on, että matkalla koen olevani turvassa. Minun on vaikea kiintyä mihinkään, kotonakin tunnen olevani kylässä. Ehkä joskus tulee hetki, että voin todeta: perillä.