Sain ensin ekirjana Tunne tunteesi ja nyt on myös äänikirjana. Pysähdyin molemmissa versioissa saman luvun jälkeen vähän vihaisena ;ihan alussa luku jossa kirjoitetaan lapsuudesta ja suhteesta vanhempiin sekä kuinka tunnesäätely muodostuu. Olenko kokenut hylkäämistä lapsena ? Miltä se tuntui, nyt aikuisena ymmärrät ettei se ollut oikeaa hylkäämistä! Mitä helvettiä. Olenko nyt liioitellut lapsuuden tuntemuksia, että olen mitoittanut kaikki ylisuureksi? Muuten ihan järkevässä tekstissä on yksi lause ja koen että mitätöidään mun kokemuksia tai että mun kokemus hylkäämisestä on ollut yliampuvaa. Haluaisin sanoa kirjoittajalle, että mieti vähän miten joku voi tekstin ymmärtää. Vaan ei, käännän itseeni minä olen vääränlainen.

Eikö minua olekaan kohdeltu niin kaltoin kuin olen tuntenut? Miltä pitäisi tuntua lastenkoti sijaishoito vieraat ihmiset ehkä noin 2-3 vuotiaasta, saako hätääntyä, ikävöidä äitiä, kuinka paljon on normaalia, jättääkö tämä mitä jälkiä? Miltä jatkuva pelko ja epävarmuus voi tuntua, mitä se tekee ihmiselle? Aina muutetaan aina jätetään aina lähdetään mihinkään eikä kehenkään voi luottaa. Tunnistan sen mukanaan tuoman yksinäisyyden ja kyvyttömyyden rakastaa sekä ikävöidä. Ennen luulin sitä kovuudeksi ja kusipäisyydeksi, mutta nyt tajuan että en ole oppinut niitä keneltäkään. Hyppäsin aikuisten malliin näyttää tunteita ihan liian varhain kun en muuta tiennyt. Taas epäilen itseäni että oliko lapsuus sittenkään kovin epänormaali, turvaton se ainakin oli. Ja myöhemmät myös aikuisuuden tapahtumat eivät ole poistaneet turvattomuutta eikä kasvattanut luottamusta ihmisiin.  

Miltä tuntuu kun kaipaa jotain ihmistä ihan vain siksi koska hän on mukava, ei siksi että hän täyttää jotain tyhjiötä minussa? Entä rakkaus välittäminen huolenpito ikävä ilman että tuntisin tarvetta miellyttää tai alistua tai toinen tuntuisi vaatimukselta? Miten voin tuntea tunteita kun ensimmäinen ajatus on että se on väärä tai liian suuri tilanteeseen nähden? Kolea on hoitanut hommansa tehokkaasti täydellisellä kylmyydellä ironialla ja kovuudella. Viimeisin parisuhde oli viimeinen niitti, joka tappoi luottamuksen ja lopunkin uskon ihmisten hyvyyteen. Tukihenkilö sai alulle pienen mahdollisuuden että joihinkin voi luottaa, mutta edelleen katson maailmaa epäluulon lasien läpi, hätäännyn vähästä, olen ylivireä, ajatukset ovat itsetuhoisia kun en jaksa.

Onko mun itkuun vastattu? Mun suhde ruokaan on edelleen epäterve tai yleensä omista tarpeista huolehtiminen ensin on pelottavaa ja outoa. Osaan jo vähän rajata, mutta ahdistun ja masennun edelleen helposti ja sitten olen taas yksinäinen. Olisin tarvinnut lapsena pysyvyyttä turvaa syliä lohdutusta luottamusta että asiat järjestyy vaikka olisi ollut yksi vaikea asia. Aina vaan uusi kaaos. Mitä adjektiiveja suhteessa äitiin, viisi kappaletta??? Yhtäkkiä en edes tiedä mikä on adjektiivi, onko etäinen adjektiivi? Outo? Mikä kuvaa sitä että en ollut lapsi? Alisteinen? Kaipaava vaille jäävä?  Suhde isään? Kättä housuun, uudet luistimet, polkupyörä onko nää adjektiivejä? Ei tietenkään, mutta en nyt jaksa kaivaa mitään adjektiivilistaa ja poimia sieltä. Ai juma että alkaa taas ärsyttää!!! Tääkin on varmaan ylireagointia. Ymmärrän ettei nuo ole tässä hetkessä, isäkin kuolleena jo monta vuotta, mutta nuo on minussa edelleen, hylätty hyväksikäytetty alistettu kaltoin kohdeltu hakattu hätääntynyt lapsi. Tällaisen tiedon kanssa on vaikea elää.