Yllä oleva kuva avaa tuntemusta sisäisestä kamppailustani. Uskon itsekin sisukkuuteeni, mutta jatkuva selviytymistilassa oleminen vaatii veronsa. Koko elämäni olen ponnistellut, viimeiset kaksi ja puoli vuotta erityisesti. Huomaan, että ajoittain voimavarat ovat lähes olemattomat; syön säännöllisesti, arjen rutiineista pidän kiinni ja hoidan pakolliset asiat. Jos luppoaikaa jää ja energiaa, opiskelen. Ajoittain en pysty kuitenkaan edes lukemaan. Silloin annan itselleni tilaa olla. Jos vähänkin jaksan, yritän.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi veivata kandia tällaisessa elämäntilanteessa. Minulle se on ikään kuin ainoa keino pujahtaa ulos sisäisestä maailmasta toiseuden maailmaan – pysyn kiinni elämässä. Kirjoittaminen on minulle luovaa taidetta. Siveltimeni on kynä (nykyisin tietokoneen näppäimistö, tai kuten nyt, älypuhelimen kosketusnäyttö), jolla hahmottelen sielunmaisemani ääriviivat.

Olen aikaisemmin elämässä käynyt läpi pitkän masennuksen – tiedän jo mitä se on. Olen saanut uudelleen tuon diagnoosin, mutta hyödynnän aikaisemmin koettua. Masennus ei ole 100 % olotila, se on tunnetilasta toiseen siirtymistä. Moni on sanonutkin, ettei masennukseni näy päälle päin, silti se aika ajoin tuntuu minussa väkevästi. Hyvä, että tuntuu! Tunteet tulevat ja menevät. Ne rantautuvat kuin aallot mereltä kohti rantaa, pahimmillaan aallot ovat vyörynneet ylitseni, lähes hukuttaneet. Ja taas, tovin päästä, aalto vetäytyy takaisin mereen.

Kandin aihetta – naisiin kohdistuva väkivalta – puntaroin vuosia, enkä ymmärtänyt, mikä merkitys aiheella tulee olemaan. Vuosi sitten 1.11.2018 olin valmistautunut esittämään ideapaperin webinaarissa. Avasin tietokoneen puoli viiden aikaan iltapäivällä, mutustelin kauraleipää kahvin kera. Olo oli tyyni, olinhan tavannut aikuisen poikani puoli tuntia aikaisemmin, ja saanut toiveikkaan tekstiviestin tulevien päivien suunnitelmista. Kello 16:44 saan kohtalokkaan puhelun – poikani on hypännyt kuudennesta kerroksesta alas. Kandi jäi, ja ryntäsin kymmenessä minuutissa uudelleen kuopukseni luo.

Niin on taittunut reilu vuosi noista tunnelmista, jotka ovat piirtyneet omalla tavalla muistini syövereihin.

Käyn kaksi kertaa viikossa terapiassa, ja käsittelen traumoja, joita olen kohdannut viimeisten kahden vuoden aikana. Kyse ei ole yksittäisestä yllä raottelemastani traumatapahtumasta, vaan sarjasta traumoja. Elämäntilanne, terapia ja kandityön tekeminen ovat tähän asti eletystä elämästäni suurin sisikuntani nuohousoperaatio. Tiedän, että kriisi on mahdollisuus – laitan ymmärrykseni ja kapasiteettini likoon. Minulle kandityö ei ole itseisarvo, se on väline.

Blogi-kirjoittelu ja Facebookin seinällä kirjoittelu antavat vapaammat kädet vedellä ääriviivoja, tieteellisessä tutkimuksessa raamit (konventiot) ovat tiukemmat, joita tulee noudattaa, erityisesti aloittelevan tutkimuksen tekijän. Kandityössäni en sanallakaan kirjoita omasta elämästä. Traumojen sorvaaminen tapahtuu mieleni sisällä yhteistyössä terapeuttini kanssa. Kandityössäni ne punoutuvat sanojen ja lauseiden kudelmaan. Työ ei silti ole pelkästään tutkimusaineiston referointia, siinä painottuvat myös muut elementit ja kokemukseni.

Korkeakoulutus ei ole minulle itsestäänselvyys. Minulla ei ole yleissivistävää tutkintotodistusta lukiosta takataskussa, ja lukemaan ja kirjoittamaan opettelin aikuisiässä. Korkeakouluopintojen edetessä ymmärsin “mustat aukot” akateemisissa taidoissa. Vasta vuosi sitten heinäkuussa raottelin tutkimuksen teon teoreettisia ovia osallistumalla kurssille, jossa näitä sai harjoitella.

Näihin akateemisesti “mustiin aukkoihin” kompastuin myös siirtyessä käsillä olevan työni analyysivaiheeseen. Aluksi ajatukseni oli toteuttaa sisällönananyysin avulla kasaan lopullinen synteesi, mutta kahlatessani läpi tutkimusaineiston huomasin, että narratiivinen (tarkemmin narratiivien) analyysi soveltuu paremmin aiheisiin, jotka ovat vaiettuja, salattuja. Samalla oivalsin, etten vielä edes ymmärrä valikoitunutta menetelmää riittävästi. Minun oli ryhdyttävä perehtymään filosofisiin tausta-ajatuksiin. Olisin tietysti päässyt helpommalla viittaamalla näppärästi eri kirjoittajiin, mutta olisin huijannut itseäni – sellainen ei sovi eettisesti kestävään tutkimustyöhön. Tunnen myös itseni, mielenlaatuni on; menen siitä, missä aita on enemmän tai vähemmän korkealla, kuin siitä, missä se on matalin. Elämä on valintoja, ja tutkimuksessa valinnat on myös auki kirjoitettava ja perusteltava. Saa nähdä, milloin tämä iisakin kirkko valmistuu.

Ei se mitään, kaikki ajallaan ja paikallaan. Näen jo valoa tunnelin päässä, kuten yllä olevassa kuvassa.

Tämä vaihe on myös siksi vaikea ja tärkeä, kun yritän irrottautua selviytymisen moodista. Repussani olevia first aid -työkaluja alan jatkossa jakaa muiden käyttöön. En voi pelastaa ihmisiä, mutta voin kulkea rinnalla. Kaveri on kuopassa, en kisko häntä ylös, vaan annan hänelle esimerkiksi tikkaat, joiden avulla hän voi nousta ylös. Se, käyttääkö kamu (kuopukseni käytti paljon kamu-sanaa) noita tikkaita, on hänen vastuulla. ❤️ Voin alkaa siis jatkossa käyttää käytössä olevia voimavaroja muuhun – aloitan itsestäni.

Terveiset Turun pääkirjaston kahvilan pöydän ääreltä,
Susanna