Istun kotona mukavimmassa nojatuolissa jossa ikinä olen istunut. Kahvihetkelle ehkä täydellinen tuoli, ei voi aina tietää. Sumu saapuu, jos saapuu. Saapuessaan vie ajatukseni, pysäyttää ajan. Se mitä näen, kotini tutut asiat, en rekisteröi. Äänistä puhumattakaan, ja kotonahan yleensä on melko hiljaista. 

Vajoan. En jaksa taistella vastaan, lihaksista häviää voimat. Jossain vaiheessa olen saanut siirrettyä itseni askeleella tai parilla makuulle sängylleni. En tunne mitään, minulla ei ole jalkoja eikä käsiä. Olen ainoastaan olematon minä. Jos silmäni ovat vielä auki, näen sinne mihin suuntaan asunnossani pääni saattuu olemaan, aivojeni kuitenkaan mitään rekisteröimättä. 

Myöhemmin saatan herätä – olen nukahtanut. Ei tietoa onko aamu vai ilta vai yö. Keho painaa kuin lyijy. Hiljalleen alan orientoitua tähän päivään. Myöhemmin saatan olla ehkä jo toimintakykyinen tai kuolemanväsynyt. Yleensä kuitenkin molempia. Joka tapauksessa taas yksi näistä helvetin raskaista päivistä. Ihan tavallinen päivä. 

Sirpaleita
minusta, teistä, ajasta
Olen kaikkialla
enkä edes yritä kasata tätä sirpaleisiin sironnutta atomien ja hiukkasten joukkoa
Ne kertovat minulle hetkiä, yhteyksiä ja suhteita asioiden välillä
sanoja hajujen ja makujen kera
haluaisin oksentaa ne pois
Mutta eivät ne tule
ovat minussa, muistot
ja minä olen kaikkialla
Sirontaa liian monesta aukosta liian moneen suuntaan
tuntemattomaan
Liian tuttua, liian vierasta
Missä minä olen
en missään tietenkään
mutta silti kaikkialla ja käytettävissä 

-H