Koulun kumisevat pitkät käytävät. Oppilaat istumassa käytävän seinustoilla niin, ettei ohi päässyt kuin astelemalla heidän jalkojensa ylitse. Muistan sen tykytyksen rinnassa, sen epämiellyttävän tunteen kun tiesin, että tuostakin pitäisi mennä ylitse ja ottaa taas vastaan kaikki ne huudot ja pilkat.

Ja aina joku onnistui nostamaan jalkansa niin, niin että lopulta kompuroin ja jouduin ottamaan tukea seinästä jolloin lattialla istujat saivat hyvän syyn lyödä vatsaan.

yksinäisyys

Se oli ainoa seuralaiseni noina hetkinä. Yksinäisyys joka piti kädestä kiinni kun nolotuksen puna poskillani menin lopulta nurkkaan istumaan ja odottamaan, että opettaja viimein saapuisi päästämään meidät luokkaan. Peruskoulu oli kamalaa aikaa. Ihan oikeasti kamalaa. Varsinkin yläaste.

Minua kiusattiin ja kovasti. Perinteisellä tapaa, nimittelyä, perään huutelua, käytävillä kampittelua, takin ja repun piilottamista.

Pikku huoraksi ne minua kutsuivat.

Poikatytöksi joka huoraa muita tyttöjä.

Olisinpa yksi suosituista

Voi miten monta kertaa toivoin, että olisin yksi suosituista. Yksi heistä joita kaikki tervehtivät, joista pidettiin. Unelmoin siitä, että minullakin olisi ystäviä, iso lauma ystäviä ympärillä.

Ettei tarvitsisi aina olla se joka valitaan viimeisenä tai toiseksi viimeisenä jalkapallojoukkueeseen. Ettei opettajan tarvitsisi määrätä minulle parityössä paria kun kukaan ei vapaaehtoisesti suostunut parikseni tulemaan.

Vaan en minä ollut. Olin vain se omituinen, sulkeutunut, outolintu. Ja niin kovin yksin.  

kiusaamisen jäljet

Yksinäisyys ja ulkopuolisuudentunne ovat seuranneet minua jollain tavalla koko elämäni ajan. Edelleenkin minun on vaikea löytää paikkaani, ajattelen etten kelpaa itsenäni ja ihmiset pääsevät hitaasti tuntemaan aidon minäni. Haaveilen, että minulla olisi joskus vielä ihminen jolle olen tärkeä.

Henna