Hoidossa: Osastolla

Moni traumatisoitunut käy osastolla jossain vaiheessa. Kynnys psykiatriseen osastohoitoon on suuri. Sitä halusin välttää viimeiseen saakka. Häpeä oli suuri. Häpeä että nyt olen leimattu umpihulluksi lopun elämääni. 

lähete

Osastoreissuni alkoi työterveyslääkärin lähetteellä keskellä pilvistä syyspäivää. Olin varannut lääkärinajan ihan muissa asioissa. Tiesin kyllä että kaikki ei ollut kunnossa. Kujanjuoksu jaksamisen äärirajoilla oli jatkunut jo pitkään. Viikkoa aiemmin minulle oli tehty ensimmäisen kerran EMDR-silmänliiketerapiaa ja silloin minussa alkoi outo lihasvärinä ja en pystynyt enää pysähtymään. Olin lakkaamatta tuskaisen ahdistunut. Tuntui että sisälläni räjähtäisi pommi hetkenä minä hyvänsä.

Ajoin itse päivystykseen. Kriisiryhmä arvioi vointini päivystyksessä ja siitä jatkoin “rauhalliselle” osastolle. Osastolla pääsin kahden hengen huoneeseen. Omahoitaja kävi esittäytymässä. Osasto oli se rauhallisempi, mutta silti siellä oli välillä levotonta. Harhainen takoo ovia ja huutaa. Hälytys kun joku veti vahingoitti itseään kylppärissä. 

tasaista arkea

Herätys ja aamupala. Sen jälkeen luettiin lehti yhdessä hoitajan kanssa ja käytiin päivän asiat läpi. Aamupäivällä oli arkisin ryhmätoimintaa. Ohjattua musiikin kuuntelua tai ulkoilua tms. Aikaa pystyi viettämään tv:n ääressä tai omassa huoneessa. Osastolla oli ulko-ovet lukossa. Pääsin ulos milloin halusin, koska olin vapaaehtoisessa hoidossa. Lenkkeilin. Juoksin osastollakin. Sairaalan portaita kymmenenteen kerrokseen ylös ja alas, ylös ja alas. Vauhtini oli kuumeinen. 

Päivien kuluessa vauhti alkoi hidastumaan tehokkaasti lääkkeillä. Wau mikä rentous. Tuntui helpottavalta kun pystyin istumaan paikallaan ja ajatukset kulkivat normaalimmalla tavalla. Tunsin itseni tavallisemmaksi kuin aikoihin. 

Viikottaiset oman psykologin tapaamiset oli osastolla. Hän oli soten terapeutti. Hän oli mukana hoitokokouksissa, kuten myös mieheni. 

Olin osastolla kolme viikkoa. Kotilomille rohkaistiin. Välillä olin kotona. Laitostumisen pelko on ihan aiheellinen. Osastolla elämä on helppoa. Ei arjen huolia ja töitä kuormittamassa. Samat seinät, samat lattiat, sama sänky. Valmis ruoka, ei kotitöitä. Herätyksestä iltaan aina sama rytmi. Kuin siili talvipesässä. Turvassa. Hyvissä lääkkeissä. Ilman vastuuta arjesta.

Paine kotiinlähtöön oli kova. Kuinka perhe pärjää ilman minua. Rahallinen puolikin painoi. Tunsin syyllisyyttä kun tein perheen jo ennestään tiukkaan rahatilanteeseen lisälaskua. Kuka siivoaa, kuka laittaa ruoan. Ihan hirveät paineet ja epätoivoinen olo. Oli hellitettävä näistä ajatuksista, mutta myös hyväksyttävä ne. Ajatukset olivat todellisia ja oikeita.

Miltä tuntui

Osasto oli vain pahimman ajan säilytyspaikka. Hoitajat pitivät välimatkaa. Aika lailla he istuivat keskenään toimistotiloissa. En tiedä oliko henkilömitoitus liian tiukka vai onko minulla ollut väärä kuva osastohoidosta. Ehkä se onkin osastohoidon tarkoitus, ettei siitä tehdä mukavaa hoidollista paikkaa? Muutenhan kukaan ei haluaisi lähteä kotiin? Rentouttavat akuneulat sain korviin kaksi kertaa. Ne ja lääkkeet oli hoito.  En tiedä onko hoito muuttunut viime vuosina?

mitä olisin kaivannut

Olisin kaivannut hoitajien läsnäoloa. He eivät viettäneet aikaa potilaiden kanssa. Ymmärrän ettei psykiatrinen osasto mikään seurustelukerho ole, mutta jonkunlaista läsnäoloa olisin kaivannut. Vaikka hoitaja olisi joskus istahtanut  katsomaan telkkaria. Apua rentoutumiseen ja maadoittumiseen. Omia kykyjä ei ollut ja olin itseni kanssa hyvin turvaton.

Kuvat Nina Karjalainen